Heikun Keikun

No niin, long time no seen u ! Paitsi ei niin pitkä aika..

Mutta joulun odottaminen ainakin lapsille, tuntuu pitkältä ajalta. Aikuiset ja etenkin perheen naisväki odottavat kauhulla joulua. Kauhulla siksi, että on niin tuhannen monta asiaa, jotka "pitäisi" hoitaa, ennenkuin voi levollisin mielin istahtaa joulupöydän ääreen kuulemaan jouluevankeliumin lukemista. Sitä ennen on saatettu käydä muutamia kiihkeitä voimasanojen kannustamia keskusteluita sekä miehen että lasten kanssa. Osansa ovat jo förskottina saaneet ne iki-ihanat ja rakkaat sukulaiset, jotka ovat sanoneet ja tulevat mahdollisesti sanomaan sellaisia juttuja, joista juuri tämä hameosaston vastaava päätoimittaja polttaa viimeisetkin piparinsa.

Mutta Jeesuksen äidistä, Mariasta olen saanut erilaisen käsityksen. Hän ei ymmärtääkseni hermoillut, eikä välittänyt ihmisten puheista. Hän ei masentunut, vaikka olikin raskaana ennen avioliittoa. Mahtoi mimmillä olla lujat hermot.

Niin se Maria vaan pullautti maailmaan Jumalan ainoan Pojan, Jeesuksen. Siksi me vietämme joulua.

Maria ei oletettavasti hössöttänyt tippaakaan. Ei hänellä ollut lahjoja lapselle. Olivat kolmisin navetassa. Joosef, Maria ja Jeesus. Mutta Jumalalla on varaa järjestää lahjoja. Niin Hän tekikin.

Laulussa sanotaan: "kukapa lahjan voisi sille ojentaa, joka jo avaruuden tähdet omistaa? ... se joka antaa pienimmälle, köyhimmälle ja kurjimmalle, hän antaa Herralle!"

Tuosta kuvasta...

Mulla on viime päivinä ollut heikun keikun-olo liikkumiseni suhteen. Oon nyt täällä sairaalassa. Kuulemma laittavat (yrittävät) mun lääkitystä kohdilleen :)

Tänään yritin - meninkin - kahvihuoneeseen päiväkahville. Ensimmäistä päivää kun olen, en oikein tiennyt mihin suuntaan kompassin pitäisi näyttää. Kyselin (huhuilin) osaston käytävällä. Joku hoitaja tuli hädissään ja nappasi mut kynkkäänsä. Sanoi, että on aika hurjan näköistä tuo mun huojuntani. Tottakai se on, kun täällä käytävät on huomattavasti leveämmät kuin kotona :) En oo oikeen tottunut avaruuteen. Ihankuin liitelisi jossain painottomassa tilassa ja huitoisi ilmaa. Ei oo mitään, mihin tarttua ;)

Puntari kyllä osoitti ankarasti, että mun painottomuuden tuntemukseni on silkkaa mielikuvitukseni tuotetta :D

Oli tänän ensimmäisiä keskusteluja hoitajien kanssa. Kyselin heti parin tunnin oleskelun jälkeen, että "koska mä pääsen kotiin?"

Niin, joulu tulee pian. Eihän mun tarvii olla sairaalassa joulua? En mä ny niin sairas oo.

Ajattelepa... on ihmisiä, jotka ovat joulun sairaalassa. Silloin täytyy kyllä olla painava syy ja oikeasti todella tärkeää olla apua lähellä.

Tuli yhtenä päivänä oikein mieleen, ettei vuodessa taida olla ainuttakaan juhlaa, jota niin kovasti odottaa tunnetasolla kuin joulu on. Saada olla niiden rakkaidensa lähellä ja kanssa. Syödä yhdessä jouluateria. Kynttilät palavat pöydässä. Nuorisonkin saa edes kerran vuodessa saman pöydän ääreen ja miehenkin ilman sanomalehteä.

Ostin muutamia tarvelahjoja. Ette usko, miten rakkaudella niitä paketoin. Itselleni en toivo muutakuin sellaista lahjaa, että osaisin näyttää, sanoa ja välittää sen, että rakastan. 

Minä rakastan ihan kaikella mitä olen. Tai sillä, mitä minusta on jäljellä. Tänään on täällä sairaalassa tullut muutama suolavesinoro ripautettua. Jotenkin sitä taas on saanut niin kovasti tuntea omassa ymmärryksessään, miten jotkut joskus niin helpot asiat saattavat olla jokapäiväisiä haasteita.

Kipuiluja ja kamppailua sen kanssa että "ollako vaiko eikö olla".. ja löytää vaakaan tasapaino.

Kaikilla meillä on toki haasteemme. Sellaista haastetta ei onneksi ole olemassa, että voisi haastaa sellaiseen haasteeseen, että kenellä on eniten haasteita elämässään. Yksi on, joka vastaa tuohon haasteeseen siihen tyyliin, että Hän lupaa antaa voiman ihan jokaisen päivän haasteeseen. Se on lohdullista. 

Hän on mun reseptikirjan laatijan Poika. Hänellä on synssärit ihan pian. Aika moni viettää näitä synttäreitä ainakin ulkoisesti. Mä haluan kaikkein mieluiten viettää sekä että ;)

Mun kysymys kuuluu: Koska Pääsen Kotiin ?