Taskussa muutama kolikko

Aletaan olemaan voiton puolella, ajattelen itsekseni. Vielä on muutama juhlapäivä tulossa, mutta sen jälkeen kenties voi jälleen palata arkeen, näyttämölle siihen tavalliseen, jossa minun kotikatsomossani ei tapahdu yhtään mitään. Toisaalta on helpottavaa olla itse sekä käsikirjoittaja, näyttelijä ja ohjaaja. Täällä kotona voin rakentaa ihan minkälaisen esityksen haluan. Voin kehitellä draamaa, jännitystä, komediaa tai ihan mitä tahansa omien tuntemusteni mukaan. Voisin itseasiassa olla myös itseni yleisö, joka hurraa minulle loistavasta juonesta ja kutkuttelevasta huumorista kiemurtelisi tuoleissaan, silmät kyyneleitä valuen samalla pidellen mahaansa, joka on nauramisesta hellänä.
Minä olisin varannut heille herkkuja esityksen ajaksi. Itseasiassa juuri äskenhän leivoin kakun. Mieheni tosin pohdiskeli kysellen kenelle olin sen ajatellut syöttää. Hän ei ole niin innokas makeiden leivonnaisten perään kuin minä. Siinä se juttu sitten onkin, koska en saisi syödä herkkuja. Olen aivan tarpeeksi muhkea jo nyt.

Niin, voiton puolella, juhlat on juhlittu. On se omituista, kuinka paljon näin vaivaa kaiken eteen. Kaiken sen eteen, joka ei kuitenkaan saanut suurta yleisöä näytelmää katsomaan. Sohvat ja nojatuolit olohuoneessa ovat edelleen tyhjänä. Ainoastaan mieheni ja minä niissä istumme.
Voisin väittää täällä myös olevan tunnelmallista ja viihtyisää. Nirsompikin katsoja olisi pystynyt täällä rentoutumaan, niin siistiä on.

Olin joskus vuosia sitten luullakseni olettanut, että nämä juhlapäivät olisivat minun elämässäni suuren onnen ja rakkauden täyteisiä. Olisi perhettä niin paljon yhdessä koolla samassa osoitteessa, ettei ihan heti omia kenkiään löytäisi eteisestä. Jokainen tietäisi tavallaan roolinsa ja osaisi käyttäytyä sen mukaan. Jos vuorosanat unohtuisi, olisi siinä vieressä oleva apuna ja kiusallista tilannetta ei ulkopuolinen edes huomaisi.

Pienimmät tilanjakajat saisivat olla juuri sillä tavalla tässä näytelmässä kuin he tahtovat. Heille ei olisi vuorosanoja. He olisivat pääosassa, koska heitä kaikki niin kovasti aina odottavat. Tahtovat ottaa syliinsä ja anelevat pieneltä huomiota. Heidän ei siis tarvitse miettiä vuorosanoja. Isommat puhuvat heidän puolestaan.

Odottamisen päivät ovat olleet vaihtelua arkeen. Odottaminen ei kuitenkaan ole ollut välttämättä onnellista. Huolen ja epävarmuuden sekoittuessa odotuksen ja toivon kanssa syntyy tosi kiva sekahedelmäsoppa. Niinkuin riisipuuron kyytipoika. Sitä mantelia en laittanut. En usko höpö höpö juttuihin.

En usko enää tällä ikää siihen lahjapukkiinkaan. Mutta muori olin.  Viime jouluna muori kävi tyttöjen koripallojoukkueen pikkujoulussa ilahduttamassa ja ilahtumassa. Samoin tänä vuonna. Luulen, että itse sain paljon enemmän kuin ne jakamieni lahjojen saajat. Sitä ilon ja riemun tunnetta hien ja moninkertaisen tekoturkiksen tukahduttaessa täysin hengitykseni kesken joulupuu on rakennettu-laulun, ei voi sanoin kuvata. Niin onnellinen olin. Eikä yhtään jännittänyt. Omaksi ilokseni keksin hauskoja juttuja eikä vuorosanat loppuneet väkinäisesti.

Palkkaa en saanut tuosta näytelmän pääroolin esityksestä, mutta kaivaessani takkini taskua, sieltä löytyi muutama kolikko. Vaihtorahat joulun jälkeen ostetusta lahjasta.
Muutama kolikko mieleni sopukoissa. Kun käytän ne harkiten, jaksaa jälleen seuraavaan esitykseen.

Tulitauko

Hetkeksi hiljentynyt

Pommitus

Uhka 

Vaara

Voi hengittää

Liikkua

Katsoa ympärilleen

Olen elossa!