![Levykutosella](http://<a href="https://www.blogit.fi/ajatuksia-elämästä-levykutosella/seuraa" target="_blank"> <img src="https://www.blogit.fi/blogit-150x60.png" border="0" />)
Matkalla
Ensimmäisessä turvatarkastuksessa minusta tuli räjähdyshälytys.
Sanoin virkailijalle että olen räjähdysaltis.
Kerroin matkaseuralleni asiasta. Hän ei ollut uskoa. Kerroin hälytyksen lyöneen päälle.. ihmettelin, ettei hän ollut kuullut.
Mahtoi maailmanmatkaajaakin jänskättää sen verran pitkän tauon jälkeen tämä matkustaminen, ettei vaan huomannut.
Seuraava kohtaaminen jälkeen jonkun ihme paalujen välistä kävelyn, oli seuraavanlainen: työntekijä otti passini ja sen lappusen, mikä viisaa mulle paikan seuraavaksi neljäksi tunniksi kiltisti istumaan ja olemaan aikuinen. Aikuiset osaa käyttäytyä, vaikka olisivat puoli kuolleita. Olimme nimittäin valvoneet vuorokauden ympäri, minä melkein kaksi sellaista, joten se käyttäytyminen hiukan mietitytti.
Tähän mun passin tilapäiseen haltuunottoon palatakseni hän piti mun tärkeitä papereita kädessään. Hieman varuillaan, etten nappaa niitä hänen kädestään ja totesi että, oottepa hyvin säilynyt. Muuten olisin kenties ollut imarreltu, mutta sanoi herra yhden väärän muodon. Teititteli!!
Enhän minä vielä sen ikäinen ole, että mielestäni minua vanhemman henkilön on syytä teititellä mua. Mä oon mä , enkä tästä mihkää muutu.
Kyllä te vihdoin palautti minulle tärkeät dokumenttini.
Minua odottelikin joku te, jolla on samasta kaupasta ostettu samanlainen vihreä vetolaukku. Hänte oletti minun jääneen lirkuttelemaan.
Mitä?
Te oli siellä aivan kuin tikka pöntössään, tai no, joku kuitenkin ja se te pidätteli mua😊
Jatketaan kunhan päästään ilmoihin
Muutamia ilmalentoja on aiemmin koettuina, mutta noilla kerroilla ei muistini mukaan, joka kenties on harva kuin laiskan hämähäkin verkko, ole tullut tätä kokemusta vastaavia tuntemuksia.
First of all: mua ärsytti moni asia, mutta en nyt niistä mitään.
Nousun aikana otti todellakin mahanpohjasta ja jonkunkin äännähdyksen jälkeen - laittoipa silmiä tai suuta ihan auki tai ihan kiinni - yllätti lievähkö paniikintapainen. Tarkentaakseni tuota yliampuvaa ilmaisua, pelonsekainen tunne valtasi. Tunne että ”mitäs jos pyörryn ? Tai jos jos oksennan suoraan tuohon edessäistuvan niskaan.”
Pulkkinen -nimisessä komediasarjassa oli muuten tämä ” mitäs#jos#tyyppi”.
Mutta tämä sitten#kun#olettepa#hyvin#säilynyt saa aamupalaa ja on ottanut nappinsa, niin eiköhän tämä yökin kukuttuna valkene aivan eri näköisenä.
Tuskin hyvännäköisenä, mutta toivoon luottaen lämpöisenä.
Päivät ovat valjenneet lämpiminä. Yöt olen nukkunut paremmin kuin kotisuomessa. Erikoista! Tavallisesti omassa sängyssä nukkuu parhaiten, mutta täällä Israelissa todellakin parhaiten vuosiin.
Muutama ensimmäinen päivä on kulunut ihmetellessä Eilatin elämää ja tutustuessa kaupunkiin.
Olemme jahkailleet joka suuntaan miettiessämme lähteäkö käymään Jerusalemissa ja kuolleella merellä. Mielessäni on myös ollut kaipuu käydä Yad Hashomonassa. Se on kibbutsi, jossa olin vuonna 1989 koko kesän kaksi kuukautta. Myös sellainen halu on, että tahtoisin puolisoni näkevän muutakin kuin pelkkää aavikkoa, hiekkaa ja karua maisemaa.
Tänään kun on kulunut kolme yötä saapumisestamme Luvattuun maahan, päädyimme vuokraamaan söpön, pienen Chevroletin. Olemme matkalla Kuolleelle merelle. Ilta alkaa hämärtää yllättävän nopeasti. Äsken pysähdyimme noin puolessa matkassa olleelle levähdyspaikalle.
Minun tuli hieman kylmä minihameessani. Eilatissa oli lämpimämpi.
Juttelimme katsellessamme maisemaa siitä, kuinka autiota ja asumatonta täällä on. Ei ristinsielua näy elämää suoran ja suhteellisen hyväkuntoisen tien ympärillä.
Aiheesta jutellessamme kyselin ääneen, että mitäköhän ihmettä Jumala tällä maalla tekee? Miksi juuri tämä asumaton ja karu maaperä on Hänen silmäteränsä? Mikä juttu tää on?
Ihmeellisesti se aukeni minulle. Jumala tarvitsee tätä autiota hiekkamaata asuttaakseen sen kotiinpalaavilla. He, jotka ovat valittu kansa, he palaavat takaisin kaikista maailman kolkista takaisin sinne, minne heidän sydämensä palo heidät ajaa.
Uskomaton tunne valtasi sydämeni. Kiitollisuus.
Taksikuskin kanssa jutellessamme hän sanoi muuttaneensa Jugoslaviasta sotaa pakoon Israeliin. Kertoi olevansa ateisti itse, koska hänet on niin kasvatettu, mutta hänen vaimonsa on juutalainen. Vilpittömästi kertoi kunnioittavansa kaikkia ihmisiä ja uskontoja.
Minä kerroin hänelle, että tulee päivä, jolloin hän saa tuntea sydämessään elävän Jumalan. Silloin hänen ei tarvitse edes olla enää ateisti, vaikka hän onkin saanut uskottoman perinnön kotoaan.
Tunsin ilmapiirin autossa olevan rakkautta täynnä. Koin, että hän olisi mielellään jutellut enemmänkin.
Ilta alkaa täällä autossa istuessani hämärtyä, mutta määränpäämme kirkastua.
Oli suuri suuremman käden ohjaus juuri tässä, että me lähdimme liikkeelle.
Hiekanjyvä voi saada suuria aikaan, aivan samalla kuvakielellä ilmaistuna kuin se Raamatun kohta, missä tyypeille annetaan tiettyjä tavaroita, asioita tai mitä lie.
Diili ohjelmassa Donald Trump antoi kilpailijoille tehtäviä ja se voitti, joka uskalsi laittaa likoon kaikkensa.
Minä haluan olla sellainen!
Emme kuitenkaan käyneet kuolleessa meressä, vaan ajoimme ohi ja suuntasimme matkamme Yad Hashmonaan, jossa yövyimme yhden yön. Paikka oli muuttunut valtavasti sitten viime oleilun. Sinne oli rakennettu paljon majoitushuoneita ja kaikki polut oli kauniisti kehystetty kiviaidoilla.
Ihmettelin mielessäni, kuinka valtavan monta työtuntia kaiken tämän tekemiseen on kulunut. En tiedä, ovatko asialla olleet vapaaehtoistyöntekijät vai palkalliset ihmiset.
Suuri mielenkiinnon ja aikamoisen jännäämisen hetket olivat käsillä, kun auto käynnistyi ja käänsimme nokan kohti Jerusalemin keskustaa.
Yllätykseksi se oli napakymppi suoritus sekä kuskilta että kartanlukijalta.
No problem at all!
Hotelliin saimme välittömästi jättää kaikki laukkumme ja ajaa auton valvottuun pysäköintiin.
Oli aika lailla mielenkiintoista tutustua vanhaan kaupunkiin. Ainakin kaksi kertaa sotilaspukuiset nuoret miehet joutuivat komentamaan minua ja kieltämään menemästä jollekin alueelle, joka oli naisilta kielletty :)
Nähtävästi olin muslimialueella.
Jostain sieltä vanhasta kaupungista löytyi ilmoitus kristittyjen järjestämästä ulkoilmakonsertista, jossa lauletaan joululauluja.
Meitä kiinnosti kovasti tuo tapahtuma. Halusimme ehdottomasti osallistua.
Ilma oli jälleen erittäin loistava. Ei ollut liian kuuma, ellei lasketa mukaan sitä, että olin kavunnut portaita koko päivän ylös ja alas, jonka vuoksi oli aika lailla paita selässä kiinni.
Pikaisen suihkun jälkeen taas kengät jalkaan ja kohti pimenevää Jerusalemin vanhan kaupungin iltaa laulamaan joululauluja.
Monta excuse meetä ... do you know where is the.. tuli puhuttua, ennenkuin saavuimme puoli tuntia myöhässä Garden tombilla olleeseen lämminhenkiseen lauluhetkeen.
Bongasin henkilön, jolta olin kysynyt tietä. Kerroin meidän onneksi ehtineen, vaikkakin puoli tuntia myöhässä. Hän vastasi ujosti, että olisitte heti kertoneet, minne olette menossa, niin olisimme voineet tulla samaa matkaa. No, aina ei voi voittaa.
Halusin jäädä katsomaan ihmisten poistumista ja hengittämään sisääni ilmapiiriä.
En tiedä mistä Johannesburgilainen pariskunta ilmestyi, eikä minulla ole hajuakaan ajankulusta jutellessamme heidän kanssaan, mutta sen tiedän, että kohtaaminen päättyi vastoin tahtoani ja että paikkaa alettiin sulkemaan. Jotain ihmistä suurempaa kuitenkin tapahtui silloin, kun Israelin Jumala oli meidän hetkessämme käsin kosketeltavissa.
He myös katosivat yhtä näkymättömästi kuin olivat saapuneetkin.
Hyvillä mielin menin kolmannen kerran samana päivänä suihkuun. Nälän ohjaamana söimme aivan mahtavaa pitsaa, jossa ei näkynyt kinkun siivuakaan.
Jälkiruoaksi tilasimme never before tasted desert. Se oli ikäänkuin pitsa-
pohjalle tehty, mutta ei kuitenkaan ollut sitä varsinaisesti. Täytteitä oli kaakaohalvaa, mantelilastuja ja pekaanipähkinöitä, joita oli pyöritelty suklaasiirapissa. Alumiinialusta, jolla jälkkäri oli sekä paistettu, että myös tarjoiltiin samoin kuten normipitsakin, oli kauniisti koristeltu suklaasiirapilla ja tomusokerilla. Ai että kun osasikin olla hyfää.
Jouluaatto valkeni Suomen perinteisestä joulusta poiketen, ilman maata peittävää valkoista huntua ja joulupuuroa. Sen sijaan nautimme aamupalan hotellin aamupalatiloissa kätevästi ilman, että minun oli tarvinnut laittaa tikkuakaan ristiin. Sain syödä valmiissa pöydässä. Eräs vanhempi rouva puki sanoiksi mietteeni todetessaan, että hänelle kyllä sopisi tämä järjestely myös kotona.
Se kuolleelle merelle suuntaaminen Jerusalemin keskustan autovilinästä ilman sekä kunnon karttaa että mitään muitakaan nykyajan apuvälineitä ei ihan sujunut tanssin lailla. Lievästi sanottuna kolusimme läpi kylän, jonka nimeä en nyt tähän hetkeen pysty parhaalla tahdollanikaaan vahvistamaan sinulle todeksi.
Tässä kohtaa ratin ja penkin väli alkoi kuumentua. Sieltä pääsi muutamia kiukkusanojakin. Siinä vieressä turvavöissä ja kaikki mahdolliset apuvälineet sylissään istunut opas, jonka mikään läptoppi ei toiminut ja jonka kartat olivat juuri niitä kentältä saatuja pieniä, pelkkiä mainoslipareita, jotka tämä opas oli juuri jossain hetkellisessä epähuomiossa ottanut vastaan vastoin tyypillistä käytöstään, yritti kaikin tavoin siristellä silmiään niin paljon, kuin se vain oli mahdollista, että näkisi jonkun pienen pisteen siltä niin pieneltä kartalta, että hän saisi edes pienen toivonliekin lepattavan tälle uhkaavasti lämpenevälle kuljettajalle.
Kuljettaja oli lähes vakuuttunut siitä, että olimme matkalla täysin päinvastaiseen suuntaan ja ettei koskaan tulisi sitä hetkeä, jolloin hän kelluisi veden kannattelemana.
Tuntui huvittavalta tiedostaa myös sellainen seikka, että vaikkei Israelissa ole lunta, niin ainakin osa ihmisistä vaikutti olevan yhtä pihalla kuin lumiukko kysyessämme tietä kuolleelle merelle. Eivätkä osanneet näyttää siitä pienestä kartastakaan sijaintiamme tuossa labyrinttikylässä.
Onnistuimme kuitenkin löytämään oikean tien ja oikean suunnan. Olin kyllä yrittänyt rohkaista ohjaajaa viitaten auringon suuntaan, mutta hänen levynsä oli jo niin kutosella, että oli viisasta puhua matalalla ja hiljaisella äänellä ohjeita.
Yleinen uimaranta, jolle halusimme, oli yhden takaisinkääntymisen takana.
Kuolleella merellä ei tähän aikaan ollut kovin montaa kylmien säiden karaisemaa kellujaa meidän lisäksemme.
Rohkaisin erästä muistaakseni Taiwanilaista rouvaa menemään veteen, koska kylmän tunnetta ei ollut vedestä nousun jälkeen. Nähtävästi korkea suolapitoisuus esti tuntemasta tuulta iholla. Makean veden suihkun jälkeen oli hieman viileämpi olo, mutta ei suomalaiselle mahdoton.
Ihana kokemus lisää tällä rekiretkellä.
Kuskilla oli intoa vielä Eilattiin saapuessa fiilistellä paikallisen liikenteen kanssa geokätköä. Työvälineinä olivat ulkona kartalta oleva kartturi, puhelimet ja muut, jotka eivät yhdistäneet ja itse kuskin jo päivällä aktivoituneet ärsytysanturit.
Nämä yhdessä komppasivat loistavasti, kun meidän oli sillä kätevän pienellä autolla tehtävä u-käännös tukkoisella tiellä. Auton kytkin otti todella ylhäältä sillä seurauksella, että se mielellään sammui ykkösvaihteella ja tämä niin taitava ohjastaja hieman harmiintui tästä chevin ominaisuudesta.
Käämit olisivat kenties tämän oman auton kiusat vielä kestäneet, mutta voin ihan rehellisesti kertoa ylä-asteen matematiikan laajan oppimäärän suorittaneena, että tässä kohtaa tuli kymmenen potenssiin kymmenen.
Ne on ne naiset, jotka eivät osanneet ajaa.
Oli hauska olla kyydissä, kun isäntä rakee ja ympärillä autot ovat joko pysähtyneinä poikittain keskelle tietä tai jotenkin muuten vain sekaisin ja aina kun joku saa vähän tilaa, kurvaa toinen auto tilalle.
Aikaa siinä kului ihan kivasti seuratessa kun joku nousi ulos autosta selittämään, mitä yrittää tehdä, toiset tööttäilee ja toiset kurvaa kohti.
Kolme päivää auton kanssa oli meille ihan sopiva aika. Minua hieman vaivasivat vatsaani suunnistaneet merenelävät ravintola-annoksen lautaselta, jotka pyrkivät suhteellisen innokkaasti ulos suolistosta. Senkin vuoksi ilomielin palautimme auton.
Gifted driver ei ollut saanut ainuttakaan lommoja tai naarmua autoon.
Toisin oli noiden muiden autojen kanssa. Meillä oli hauskaa leikkiä kävellessämme pitkin katuja seurata ja arvuutella kolhuja ja niiden huomattavia määriä.
Melkein veti tippaa linssiin, kun BMW X5 5l oli kolhiintunut.
Vähiin ne päivät kävivät lomalla. Loppuhan siinä sitten tuli. Nyt istun koneessa, paraatipaikalla ja voin pitää jalkojanikin just niin kuin huvittaa. Eikä ole älymölöjä lähelläkään.
Eilen otin hädissäni hotellin parvekkeella aurinkoa. Viritin puulattialle jonkunlaisen pehmustuksen. Hetken jaksoin olla kunnes alkoi tympäistä.
Mies oli mennyt kiipeilemään omatoimisesti 490m maanpinnasta ja soitti mulle, että tule katsomaan häntä ulos! Enhän minä häntä kaikesta huolimattta nähnyt, mutta sen vuoren huipun näin ja se todellakin oli korkea.
Mahdollisesti turhautuneisuudesta tai hemmottelun kaipuusta, tilasin itselleni ayurveda- hoidon. Se oli niin herkkä ja koskettava ihan sisäisestikin, että huoneeseemme palattuani tuli jonkinlaisia tunteenilmauksia kyyneleiden muodossa.
En pysty sanomaan sinulle, mitä ne tunteet olivat, mutta hyviä ne olivat.
Tämä käsittely suoritettiin lämpimällä seesamöljyllä hellävaraisesti, hienostuneesti ja erittäin kohteliaasti. Kaikki yhdessä vaikuttavat, sanotaan Raamatussakin.
Niin se todellakin on.
Täällä kotosuomessa tässä jousituksensa jo periksiantaneessa k-tuolissa istuessani mietin tätä elämää.
Sain tietää kotiinpaluumatkalla tuttavani mahdollisesti varsin vakavasta terveydentilasta.
Hänen elämänsä on tilanteessa, jossa usein noissa kohdin ihmisen valtaa joko pelko tai sitten luottamus.
Toiset antavat periksi samalla tavalla kuin nämä jouset leveän peräsimeni alla. Toiset taistelevat kynsin hampain kaikin mahdollisin keinoin elämän katoavaisuuttta vastaan.
Joku saa toivoa rohdoista, joku kenties hypnoosista, joku kansanparantajasta, joku mindfullnesista ja kuka mistäkin.
Sitten on yksi kansanryhmä, joka ammentaa ikuisesta lähteestä. Elämän veden virrasta. Hän nostaa siipensä kuin kotka yläpuolelle tämän katoavaisen. Yläpuolelle kaiken inhimillisen ja käsin kosketeltavan.
Sen kaiken maallisen materian ja mammonan, omistamisen ja hyvässä asemassa olevan tai sitten vaihtoehtoisesti kaiken menettäneen ja pettyneeksi itsensä tuntevan, kenties veloissa niskaansa asti olevan, epäonnistuneen jokaisessa työpaikkahakemuksessa, työttömänä, toivottomana.
Näiden kahden ääripään keskellä tallustavat ne suhteelliset joka mielessä .
Vähän kaikkea elämänsä varrella kohdanneet. Not bad not too good.
Niitä ihmisiä on jokaisesta veriryhmästä. Heitä ei ole lokeroitu. He ovat kaikki samalla viivalla. Sama päämäärä ja sama suunta.
He ovat ne, jotka ovat ottaneet Jeesuksen Kristuksen sydämeensä asumaan. Johanneksen evankeliumin kolmas luku ja kuudestoista jae selvittää sen kirkkaasti.
Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän lähetti ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Siihen tämä tuttavanikin luottaa. Hänen sydämensä siivet ovat ylhäällä kuin kotkalla. Yläpuolella tämän minkä meidän silmämme näkee. Nämä inhimilliset silmämme eivät näe sitä, minkä sydän ymmärtää ja tuntee.
Olen saanut sydämelleni erikoisen tunteen siitä, että vielä tulee se päivä, jolloin Israelin kansa saa nostaa siipensä kuin kotka. He tulevat myös tuntemaan sydämessään Jumalansa.
Sinäkin saat, jos haluat. Minäkin haluan.
