Taskussa muutama kolikko

Aletaan olemaan voiton puolella, ajattelen itsekseni. Vielä on muutama juhlapäivä tulossa, mutta sen jälkeen kenties voi jälleen palata arkeen, näyttämölle siihen tavalliseen, jossa minun kotikatsomossani ei tapahdu yhtään mitään. Toisaalta on helpottavaa olla itse sekä käsikirjoittaja, näyttelijä ja ohjaaja. Täällä kotona voin rakentaa ihan minkälaisen esityksen haluan. Voin kehitellä draamaa, jännitystä, komediaa tai ihan mitä tahansa omien tuntemusteni mukaan. Voisin itseasiassa olla myös itseni yleisö, joka hurraa minulle loistavasta juonesta ja kutkuttelevasta huumorista kiemurtelisi tuoleissaan, silmät kyyneleitä valuen samalla pidellen mahaansa, joka on nauramisesta hellänä.
Minä olisin varannut heille herkkuja esityksen ajaksi. Itseasiassa juuri äskenhän leivoin kakun. Mieheni tosin pohdiskeli kysellen kenelle olin sen ajatellut syöttää. Hän ei ole niin innokas makeiden leivonnaisten perään kuin minä. Siinä se juttu sitten onkin, koska en saisi syödä herkkuja. Olen aivan tarpeeksi muhkea jo nyt.

Niin, voiton puolella, juhlat on juhlittu. On se omituista, kuinka paljon näin vaivaa kaiken eteen. Kaiken sen eteen, joka ei kuitenkaan saanut suurta yleisöä näytelmää katsomaan. Sohvat ja nojatuolit olohuoneessa ovat edelleen tyhjänä. Ainoastaan mieheni ja minä niissä istumme.
Voisin väittää täällä myös olevan tunnelmallista ja viihtyisää. Nirsompikin katsoja olisi pystynyt täällä rentoutumaan, niin siistiä on.

Olin joskus vuosia sitten luullakseni olettanut, että nämä juhlapäivät olisivat minun elämässäni suuren onnen ja rakkauden täyteisiä. Olisi perhettä niin paljon yhdessä koolla samassa osoitteessa, ettei ihan heti omia kenkiään löytäisi eteisestä. Jokainen tietäisi tavallaan roolinsa ja osaisi käyttäytyä sen mukaan. Jos vuorosanat unohtuisi, olisi siinä vieressä oleva apuna ja kiusallista tilannetta ei ulkopuolinen edes huomaisi.

Pienimmät tilanjakajat saisivat olla juuri sillä tavalla tässä näytelmässä kuin he tahtovat. Heille ei olisi vuorosanoja. He olisivat pääosassa, koska heitä kaikki niin kovasti aina odottavat. Tahtovat ottaa syliinsä ja anelevat pieneltä huomiota. Heidän ei siis tarvitse miettiä vuorosanoja. Isommat puhuvat heidän puolestaan.

Odottamisen päivät ovat olleet vaihtelua arkeen. Odottaminen ei kuitenkaan ole ollut välttämättä onnellista. Huolen ja epävarmuuden sekoittuessa odotuksen ja toivon kanssa syntyy tosi kiva sekahedelmäsoppa. Niinkuin riisipuuron kyytipoika. Sitä mantelia en laittanut. En usko höpö höpö juttuihin.

En usko enää tällä ikää siihen lahjapukkiinkaan. Mutta muori olin.  Viime jouluna muori kävi tyttöjen koripallojoukkueen pikkujoulussa ilahduttamassa ja ilahtumassa. Samoin tänä vuonna. Luulen, että itse sain paljon enemmän kuin ne jakamieni lahjojen saajat. Sitä ilon ja riemun tunnetta hien ja moninkertaisen tekoturkiksen tukahduttaessa täysin hengitykseni kesken joulupuu on rakennettu-laulun, ei voi sanoin kuvata. Niin onnellinen olin. Eikä yhtään jännittänyt. Omaksi ilokseni keksin hauskoja juttuja eikä vuorosanat loppuneet väkinäisesti.

Palkkaa en saanut tuosta näytelmän pääroolin esityksestä, mutta kaivaessani takkini taskua, sieltä löytyi muutama kolikko. Vaihtorahat joulun jälkeen ostetusta lahjasta.
Muutama kolikko mieleni sopukoissa. Kun käytän ne harkiten, jaksaa jälleen seuraavaan esitykseen.

Tulitauko

Hetkeksi hiljentynyt

Pommitus

Uhka 

Vaara

Voi hengittää

Liikkua

Katsoa ympärilleen

Olen elossa!

Vaiheessa

Onko sulla jäänyt joskus joku juttu kesken?
Epämiellyttävä tilanne, josta pääsit livahtamaan kuin koira veräjästä,
Arkisten kotitöiden keskeytyminen,
Unohduit katsomaan teeveetä kesken imuroinnin,
Herkullinen ateria kiireisen päivän lomassa jäähtyi puhelinkeskustelun aikana.
Ei hätää
Ei huolta
Onneksi joku jää kesken.
Me olemme matkalla.
On lupa pysähtyä ja vaikka keskeyttää matka, jos suunta ei olekaan oikea.
Aina voi jatkaa
Vaikka eri näkökulmasta ❤️🙏

Sirkushuveja ja Hattaraa

A5

Katson ulos ikkunasta. Viidennessä kerroksessa vieressäni elämän yllättämä nuori äiti.

Hänen vieressään elämän kolhima nainen katsoo ulos iltaan kääntyvää maisemaa. Auringon säteet valaisevat  sateen jälkeen silmiin siintävää kaupungin horisonttia.

Kipua! Laulaa Lauri Tähkä, sen minä tunnen tässä hetkessä.

Se leijailee kuin usva ruudun takana täällä isossa sairaalassa.

Leijailee toivona huomenesta.

Toisessa huoneessa jäähyväisten lähettäjänä.

Niin se elämä kulkee: ei aina kysy

Ehkei se uskalla kysyä.

Kuka antaisi luvan elämälle kulkea omia pilvien matkoja? Niitä joista ei saa otetta

Olisi vain luotettava 

Että siivet kantavat 

Mitä kuuluu?

Hei! Ihana nähdä sua pitkästä aikaa. Mitä sulle kuuluu?

Tähän vastataan perinteisellä tyylillä. 

Normaalit ihmiset tekevät niin.

Minä kysyisin :” onko sulla aikaa?” , niin kerron mitä minulle kuuluu.

Tuota kysymystä harvemmin kukaan enää minulle esittää. Pääsääntöisesti kysymykset ovat jotain sellaista, missä minun roolini on antaa tai tehdä jotain muille.

Toinen tavallinen kysymätön kysymys on olettamus siitä, ettei minulta edes tarvitse kysellä, koska  olen totuttanut ihmiset siihen, että manuille on tarjolla illalliset.

Silloin tällöin sitä tulee miettineeksi omaa arvoaan. Joskus tuntuu järjettömältä kaikki. Itseasiassa ei aina edes tarvitse kysyä ystävältä ”mitä kuuluu?”

Olisi huikeeta kokea yllätys, joka olisi sellainen, että sen tunnistaisi sydämestä lähteneeksi ja tarkoittavaksi.

Joskus mietin syyn olevan itsessäni: en osaa vaatia enkä pyydellä. Teen mielummin toisille hyviä tekoja.


Minulle kuuluu hiljaista. Olen yksinäinen. Minulle tuottaa hankaluuksia olla liikkumiseni vuoksi ihmispaljoudessa.
Minä olen tullut araksi, vaikka yritän tapella sitä vastaa .  Menen epämukavuusalueille.

Jos tunnet minua, saatat ajatella, että suurentelen elämääni. Dramatisoin.

Vaihdan mielelläni viikoksi paikkaa kanssasi . Menen puolestasi töihin ja juttelen ihmisten kanssa.
Sinä voit tulla tänne makaamaan viikoksi ja kuuntelemaan tikitystä🤣

Kysyn sitten sinulta kuulumisesi ❤️👍

Tänään

Me olemme jälleen yhdessä.
Hiljaisuus ja ajatukset.
Tänäänkin saamme tehdä mitä huvittaa.
Mutta vielä - ainakin jonkin aikaa - me vain olemme. Emme tee yhtään mitään.


Me olemme edelleen yhdessä. Minun hiljaisuuteni ja ajatukseni. Ympärillä kuuluu ääniä, mutta ne eivät tunkeudu yksityiseen tilaani.

Muualla tapahtuu toisissa tiloissa. Vanhus saateltiin turvallisempaan paikkaan, jossa hänen ei tarvitse niin kovin huolehtia aivan kaikesta yksin.
Mutta hänen maailmaansa joku pääsee sisälle ainoastaan hänen omalla luvallaan.
Kenties hän valitsee sen tutun tilan, omat ajatuksensa ja hiljaisuuden.

Vuosia itseään kasvattanut ja juurillaan kilpaa sään ja muiden puiden kanssa ravinnostaan taistellut kaunis mänty kaadettiin.
Ne menivät häpeilemättä!
Lupaa kysymättä
Lähestyivät aivan iholle.
Ottivat moottorisahan.
Katkoivat terävällä ja äkäisellä äänellä poikki kaiken.
Kaiken mikä oli kasvanut ja selvinnyt.

Hiljaisuudessani ja ajatuksissani mietin niiden klapien lämmön olevan lohdullista ja jäätä sulattavaa juuri siinä tulessa, jonka joku toisessa tilassa sytyttää.
Niin se vaan on.


Tänään olemme olleet suhteellisen rauhallisia ja  noudattaneet tuttua ja turvalliseksi testattua toimintamallia, nimittäin olemme olleet -  voisi sanoa - ajattelematta ei yhtään mitään.

Olemme tästä kovin tyytyväisiä. Minä ja hiljaisuuteni. Olemme hyvilläni, koska liika mietiskely aiheuttaa joskus syvää ahdistusta. Se tekee meidät levottomaksi. Emme kykene olemaan aloillamme emmekä rauhoittumaan. Silloin on vaikea olla kotona, koska seinät tuntuvat kaatuvan päälle.
Nytkin tuo kellon tikitys ärsyttää, mutta yritän häivyttää sen äänen pois mielestäni.

Huokaan.

Olin eilen saattelemassa viimeiselle matkalle henkilöä, jonka maisen matkan päättyminen kosketti minua kaikkein eniten. Koin syvää ajan katoavaisuuden ja ihmisen pienuuden kosketusta omassa sisimmässäni ja hiljaisuudessani. Se ei ole pelottavaa, vaan kaunista. Kauniiksi tunteen tekee se, että hän lähti ikuisuuteen rauha sydämessään. Rakkaidensa saattelemana. Tilit niin sanotusti  selviksi tehtynä. Asiat puhuttuina ja  valmistautuneena viimeiseen henkäykseen.

Ei!! Ei koskaan lähtö ajasta ikuisuuteen ole meille, jotka jäämme ikävöimään, ei se ole helppo eikä kivuton hetki. Mutta hänelle, jonka aika on, se on rauhan hetki.

Olen hiljaisuudessani jutellut ääneti, että millainen ollee minun viimeinen tilaisuuteni? Tietääkö kukaan, kuka minä olin?
Tunsiko joku, kuinka minä tunsin?
Itkikö joku niin kuin minä itkin?
Iloitsiko joku niin aidosti kuin minä?
Tiesikö joku kuinka syvästi tunsin kaiken ihmisyyden, rakkauden, surun, ilon, pettymyksen, kivun, sairauden ja toivon?
Näkikö kukaan minun herkkää syvintäni?
Sitä joka totesi että, mitä lähempänä olet sisintäsi, sitä lähemmäksi uskallan.

Signs

Ihmisen elämän sanotaan piirretyn jo ennen kuin  häntä on ollut.
Hänelle väitetään tehdyn reitin, jota on suunniteltu kuljettavan.

Mutta ihmiselle itselleen on annettu päätäntävalta sen suhteen, minkä reitin hän valitsee.
Mahdollisuuksia oletan siis näin olevan monia erilaisia.

Minua alkoi tuon verran kiinnostaa sanan liikennemerkki merkitys ja selitys tuossa kuvassa olevassa englanninkielisessä käännöksessä.
Hurja määrä merkityksiä!!
Jokaisella on oma erilainen vivahteensa. Suomessa nuo ovat monetkin täysin eri maailmasta, vaikka toisessa kielessä sana on sama.

Niin se vain on. Niin se on.
Itse pitää valita ja tehdä ratkaisu mihin suuntaan lähtee kulkemaan. Paikalleen ei voi jäädä. Sille on ensinnäkin aivan eri sana ja liikennemerkki. Pysäköinti. Se on joko kielletty tai sallittu tai maksaa tiettynä aikana.

Nopeusrajoituksetkin ovat voimassa yleisillä teillä. Jos et noudata sääntöjä, niistä seuraa rangaistus.
Yksityistiet ovat erikseen mutta niillä ei välttämättä saa liikkua ilman maanomistajan lupaa.

Joistakin teistä ilmoitetaan erikseen että ovat mutkaisia, kumpuisia, tietöitä tai muuta vaaraa.

Minulle tämä kielikuvittelu puhuu paljon.
Voin samaistua itse omassa elämässäni näihin arkisiin asioihin.
Niille on vain niin kovin syvä merkitys.

Kenties olen elämässäni Norjan vuonojen pitkissä kallioiden sisäisissä tunneleissa, joissa ei ole liikkumavaraa eikä sentinkään mahdollisuutta ohjata sivulle. On pimeää ja kalliosta tihkuu vesipisaroita ja sieltä täältä pikkuisia kivenlohkareita.
Enkä ole lainkaan varma, olenko siltikään oikealla tiellä?
Missä sinä olet ?

Journey

Maailman pisin matka
On kaikkein lyhin
teoriassa
mutta käytännössä

Maailman pisin matka
On niin kipee, ettet sä edes
välttämättä
helpolla
siihen suostu

Mutta jossain vaiheessa
elämää
jos sä kestät niin pitkälle
sulle annetaan mahdollisuus
vaihtoehto

Pääset pisimmälle matkalle
ikinä sun elämässä
vaikka oot sitä tahtomattas
vastahakoisesti jo kulkenutkin

Mutta jos sä haluut
Sä saat tulla ymmärtämään
että kaikesta huolimatta sun
sisimpäsi, kaiken
epätäydellisen keskellä
sä oot täydellinen

Täydellinen just näin
ihan sama loppujen lopuksi
vaikka et kelpaiskaan
niille muille, jotka eivät vielä tiedä
mikä on
Maailman pisin matka.

Mutta sä tiedät
Koska sä oot rehellinen
Sun sisimmälle

Sun rasittava arkes

Luin eilen illalla tuon tekstin jostain netin syövereistä. Olen ajatellut tuota kommenttia todella paljon. Se pyörii koko ajan mielessäni.
Kuinka paljon sanottu.
Kuinka totta tuo on.
Minä huomaan tuossa vanhemman, joka on keskittynyt itseensä. Joka ei näe kuin oman hyvin- tai pahoinvointinsa.
Saattaa olla, että tekstin on kirjoittanut toinen vanhempi, joka kärsii toisen vanhemman elämäntyylistä. Toisaalta kirjoittaja voi myös olla täysin loppu kuuntelemaan ainaista valitusta aikuiselta, jolla on lapsia ja puoliso. Mutta jotenkin ajattelen, että  aikuinen, johon teksti viittaa, ei ole herännyt todellisuuteen siitä tosiasiasta, että hänelle on uskottu maailman arvokkain tehtävä, koska hän on saanut lapsia.
Kuinka moni aikuinen antaisi mitä vaan, saadakseen pitää sylissään elämän suurinta ihmettä ja kutsua itseään äidiksi tai isäksi.
Nähdä lapsensa onnelliset kasvot, kun hän huomaa, että äiti / isä tulee ja ottaa syliinsä.

Minusta tuntuu todella pahalta sellainen perhe-elämä, jossa lapset ovat sivuseikka. Harmi, jota nyt vain on kestettävä. En oikein ymmärrä, jos on lapsia, niin silti koetaan, että pitää saada mennä ja tulla niinkuin aina ennenkin. Silloin kun ei vielä ollut lapsia kodissa.
Jotkut vanhemmat saattavat odottaa sitä aikaa, kun jälkikasvun saa ulos kotipesästä.

Kuinka onnellista olisi vanhemmalle itselleen ja erityisen tärkeää lapsen kehitykselle, että kodissa olisi hyvä olla. Ettei kukaan kokisi arkea rasitteeksi. Arki on just se, mistä meidän elämä ja sen onnellisuus tai onnettomuus koostuu. Niitä tähtihetkiä on turha yrittää tavoitella. Ihan samaa kuin minun arpojen osto. Huti tulee pääasiassa. Minä en koe olevani mitenkään minkään yläpuolella, onnistuneeni missään, enkä voittamaton.
Usein joutuu harjoittelemaan elämän perusasioita monta kertaa. Ihmismieli kun on niin taipuvainen unohtamaan, kuinka vastoinkäymisistä selvitään. Mitkä ovat keinot oman mielen asenteen ryhdistämiseen.
Joskus kun onnistuu löytämään omaan sieluunsa avaimia, joilla saisi avattua niitä lukkoja, jotka ovat niin ruosteessa, että mutteri saattaa katketa ennen aukeamista, silloin kokee niitä tähtihetkiä.

Mutta  jotenkin tuo viimeinen ajatus - Lapsesi lapsuus-..... se on niin lyhyt hetki loppujen lopuksi. Joka päivä pieni elämän ihme kehittyy ja oppii uusia asioita.
Joka päivä hän ottaa mallia ja imee elämäntaitoja omilta vanhemmiltaan.: kuinka iskä ja äiskä selvittävät hankalia tilanteita, miten meidän perheessä osoitetaan rakkautta ja hellyyttä ja millä tavalla meillä on kivaa yhdessä.  Minkälaisia äänensävyjä isi ja äiti käyttävät jutellessaan toisilleen.
Yksi minun mielestäni tosi tärkeä asia on oheisviestintä: ihan sama vaikka sun suus ois pepsodentillä jatkuvasti, mutta olemus ja eleet puhuisivat toista kieltä, niin  mietipä hetken itseksesi, kumpaa se pieni ja herkkä ihminen uskoo enemmän?
Oletko kuullut sanontaa: "lasten suusta totuus...." ?

Millaista rasittavaa arkea haluat antaa perinnöksi omalle lapsellesi?

Voisitko mitenkään ajatella sen olevan onnellisesti rasittava?

Tavallisen pulliaisen vaalilupaus

                                                                 

Olen rehellinen puheissani

En levitä potaskaa

Yhdellä autonkäynnistyksellä hoidan monta kärpästä

Suosin kierrättämistä

Lajittelen, vaikka ärsyttääkin joskus, kotitalousjätteet

Pyydän samassa taloudessa asuvia hoitamaan silloin tällöin minulle osoitettuja hankintoja

Yritän nukkua niin pitkään kuin mahdollista

Käyn säännöllisesti hammaslääkärissä

Pyrin ehtimään sovittuihin tapaamisiin ajoissa

En metelöi muita häiritsevästi muutakuin pinnan palaessa

Yritän ajatella joskus itsestänikin hyviä asioita ja näin itsehoitaa itseäni

Kannustan muita 

Todennäköisesti käyn äänestämässä

Se jokin minussa on

Kopioitu Wikipediasta

Timantin syntyMuokkaa

Timantti on kemialliselta koostumukseltaan hiiltä. Jotta timantti voisi syntyä, tarvitaan kova paine (4,5–6 GPa) ja tietty, suhteellisen matala lämpötila (900–1 300 °C). Maaperässä timantteja syntyy 2 500 miljoonan vuoden ikäisten vakaiden kallioperäalueiden alla noin 150–200 kilometrin syvyydessä. Maan pinnalle ne ovat joutuneet tuli­vuoren­purkauksissa, mutta ne ovat voineet kulkeutua virtaavan veden mukana hyvinkin kauas tuli­vuorista. Timantteja esiintyy etenkin kimberliittienyhteydessä.^[26]

Niin

Me jokainen olemme jotakin 

Meissä kaikissa on sitä jotain

Jollekin olemme se jokin

Toiselle juuri se puuttuva palanen

Tärkeintä on kuitenkin olla inhimillinen 

Olla itsellemme itsemme

Voimme olla timantti, joksi se on tullut syvissä pimeissä uumenissa.

Joku on kultaa

Toinen on mieltynyt hopeaan

Pronssi

Rihkama

Kertakäyttö(astia)

Olemme mitä olemme, olemme tärkeitä

Joku huomaa meidät timantiksi kaiken ulkoisen läpi

Toinen on mieltynyt helppoon

Valitsee kertakäyttöisen

Mutta kuitenkin sen inhimillisen ja tuntevan

Timantiksi ei muututa yhdessä yössä 

Ei loputtomilta tuntuvilta keskusteluista

Vaan rakkaudella ja uskalluksella mennä syvemmälle

Näkemään kuinka loistan 

Kuu

Kuin kuu kuutamolla

Raikkaalla iltaan taittuvalla taivaalla 

Loistaa kirkkaana silloin, kun pilvenverhot eivät estä

Silloin kun on juuri oikea hetki

Kuulla on hetkensä

Sen saattaa menettää ellei ole valppaana

Jäljellä voi olla sirppi, aavistus tai muisto. 

Tunne siitä että olisi saattanut nähdä jotain kaunista.

Jos olisi ollut paikalla oikeaan aikaan

Kunpa minäkin kykenisin kurkottamaan kuutani!

Loistaisin!

Eläisin

Tähden lentäessä toivoisin

Ystävänpäivä-äijä

Ystävänpäivä-äijä

Kävelöö kengät jalassa keittiöön.

Tiputtaa paskase takkisa mennessää lattialle.

Laittaa sumpit tippumaa

Hutasoo kädellä enimpiä romuja pöyältä justii sen verran, että se viimeviikkone muki mahtuu.

Kaataa kahvit siihen mukiin.

Ei se tartte muuta ku sen kahvin.

Son niin tyytyvääne itteesä.

Akkoja se ei tartte. Niist oo ku harmia.

Ny se meinas sylykästä lattialle, mutta viime hetkes huomas, ettei sittenkää.

Kun ei oo sitä akkaa siivoamas.

Eikä tuu.

Minusta tulee isona

Muistatko Ystäväni kirjan?
Minä muistan. Hatarasti. Siinä muistaakseni oli viimeisimpinä kysymyksinä ”minusta tulee isona”.. johon taidettiin vastata esim. Äiti., ääh.. en ole varma, mitä yleensä vastattiin, mutta siitä olen varma, että ei mitään kurjaa eikä tylsää.

Niin.
Mikä minusta tulee isona?

Nuori ei osaa ajatella elämäänsä kovin pitkälle.
Hyvä niin. Hyvä ajatella perusjuttuja, jos ne itselle sopivat. Perhe, työ jossa viihtyy, rahaa, punainen tupa ja perunamaa.
Itsestäänselvyys on onnellisuus.

Mikä minusta tulikaan?
Isoksi en kykene itseäni mieltämään.

Minusta on tullut..
On tullut nainen, jonka elämä on yllätyksiä täynnä.
Elämässäni on kaikki mahdolliset sävyt, mitä voi paletista loihtia.
Joskus tuntuu kuin opettelisin uudelleen kävelemään. Niin monta kompurointia on takana.

Minusta on tullut kokenut. Tiedän, että vaikka kuinka monta kertaa kaadun, saan aina itseni ylös koska elämä kantaa.
Aikansa se ottaa, ennenkuin mustelmat ovat häipyneet, mutta tiedän kokemuksesta, että häipyvät.
Kyyneleitä varten olen oppinut varaamaan itse Nessuni. Harvemmin on yleisöä kun niitä tipahtelee poskilleni.

Minusta on kasvanut isona sitkeä. Kokemukseni on, ettei kannata luovuttaa. Olen huomannut, että kaikesta selvitään. Aina.

Tuskin parempaa ihmistä on tullut.
Mutta toista ymmärtävä. Niin isoa ei kuitenkaan ole vielä tullut, että joka päivä ymmärtäisin itseäni.
Elämä on opettelua. Isoksi kasvamista .

Epäoikeudenmukaista

Elämä on epäoikeudenmukaista.
Koskaan ei tapahdu oikeutta.
Ei kaikille.
Joku jää joka kerta väärinymmärretyksi, kaltoinkohdelluksi, hylätyksi tai pahimmassa tapauksessa unohdetuksi.
Epäoikeudenmukaisuutta on elämän jokaisessa kerroksessa. Niin ylös ei hissillä pääse, etteikö kohtaa epäkohtaa.
Lääkärillä on liian kiire kuulla potilasta.
Vanhemmilla on silmät ja suut täynnä omia työtehtäviä, joiden keskellä unohtuu lapsi, joka juuri vanhempaansa tarvitsisi.
Nuoruuden kynnyksellä elävä nuori nainen riutuu sairauden, kipujen ja kärsimyksen vuoteessa, jossa sairaus syö häneltä elämän. Ei hänkään ehtinyt äidiksi.
Vanhuksen jokaista jäsentä kolottaa. Pian hänen on otettava käyttöönsä pyörätuoli, mutta kuka häntä auttaa sen tuolinsa kanssa?
Liikemies pähkäilee vuosikatsauksen edessä: miten saada markkinointia lisättyä ja kerättyä enemmän voittoa? Yhteiskunta vie häneltä kaiken.
Yksinhuoltajuuteen suostuneen vanhemman sydäntä kalvaa suru ja ikävä lapsiaan. Miksi en saa nähdä lapsiani? Miksi elämäni on näin vaikeaa?
Pallon toisella puolelle, niissä köyhissä maissa, joita me onnistuneet yritämme rinta rottingilla auttaa, taistelevat kourallisesta riisiä. Vahvin voittakoon. Heikoin unohtukoon.
Suuret vallat ja sen valtiaat ovat mielestään ne, joiden sanalla on merkitystä. Heidän egonsa on riittävän suuri. Heidän egonsa on kovettunut. He voivat mielestään päättää mikä on oikein ja mikä väärin.
Kiitos, ettei minun tarvitse olla paras.
Kiitos tästä pienestä elämästä.
Kiitos niistä hyvistä asioista, joita näen ympärilläni.
Kiitos haasteista, jotka saan kohdata.
Kiitos, että voin omassa elämässäni tehdä parhaani.
Oikeuden
Aamen