Ekotaidenäyttely

Äänetön ääni

Tämä otsikko on ollut mykkänä mun blogissa.. luonnoksena pitkät ajat.

Mielenkiintoinen ajatus.

Joillekin arkea. Monelle paras kaveri.

Ajatukset

Joskus syynä on se, ettei ole muita ihmisiä päivän aikana lähellä, joille puhua. Suuttumustani ja harmistumistani ainakin minä puhun itsekseni ääneen. Viime päivinä olen itkeskellyt onnesta ja ihan rehellisesti ollut iloinen itsestäni. Että vielä minäkin pystyn ja kykenen johonkin. Että mulla välähtää.

Ei varmaan oppineiden mielestä kovin välkyksi voi sanoa, mutta tarkoitankin kekseliäisyyttä ja rohkeutta olla juuri oma itseni.

Äänettömiä ääniä ovat myös luonnollisesti olemus, eleet, ilmeet, pukeutuminen, käytös, katse.. voi onhan noita.

Mies huokaa helpotuksesta: huh huh, ei mun tarviikkaan mitään puhua. Kyllä se tietää mun pikkuvarpaan asennosta, mitä mä ajattelen.

Mutta ei se mee niin, se ei kertakaikkiaan toimi niin.

Joskus kun olin työelämässä, oli asiakkaita, jotka eivät puhuneet. Se tuntui pahalta. Ihmisiä me kaikki ollaan. Eikä toisen pään sisälle voi arvailla. Ystävällisyys ei ole kallista. Paitsi ylpeälle.

Mua oikeen ärsyttää nykyään nuo puhelimet. Tuntuu, että ne on se rakkauden kohde. Sitä vahataan kuin se jotakin olis. Onhan se, mutta ei korvaa toisen ihmisen aitoa välittämistä..

Mulla on niin huono ja vaikea tapa nykyään, kun olen niin paljon yksin, että  juttua tulee kuin mistäkin poistopumpusta solkenaan.

Kärsin siitä valtavasti.

On mullakin ajatuksia. Olisi mukava niitä jakaa, mutta kuka tahtoisi kuulla?

Nyt kun olen saanut näyttelytilan valmiiksi, 

pelkään valtavasti, että puhun liikaa. Jos joku viitsii siis vaivautua katsomaan mun juttujani.

Mä niin toivon, että tuolla näyttelyssä puhuisikin just tuo ÄÄNETÖN ÄÄNI,  että ne, mitä sinä näet ja mitä tunnet ja kuinka koet, olisivat sinulle sellaista rakkauden äänetöntä ääntä, joka hoitaisi sinua niin kuin sinä tarvitset.

Minä taas tarvitsen sinua, että saan jakaa sinulle tunteen siitä, millainen minun matkani tähän päivään on ollut.

Äänettömästi, 

mutta kyllä pari sanaa voi vaihtaa.

jos tahdot :)

Puolihimmeä Kirjopyykki

Mitenkä tämän aloittaisin?

Mistä alkaisin?

Otsikko on erikoinen, myönnetään:) , mutta kerron sinulle sen tarinan. Toivottavasti ei taas tule liian pitkä.

Jokainen meistä vanhenemme sekunti sekunnilta. Niin minäkin. Valitettava takaisku kohdallani on se, että täytän niitä pyöreitä, joita mummoni juhli kukkea, sähköinen ja hiostava tekokuitutanttu päällä. Muistan sen tosi elävästi. Olin silloin jotain kymmenen vuotias. Mummu tykkäs kauheasti ihmisistä ja oli todella juttuisa ihminen, josta kaikki pitivät. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä.

Mummu kävi bingossa ja kyläili valtavasti. Hän oli myös todella taitava käsityöihminen. Aina oli joku virkkuuprojekti menossa, kun kävimme mummolassa. Tottakai hän myös tikkusi.

Sekä mummuni että oma äitini ovat juhlineet viisikymppisiään.

Minen juhli !

Minä oon aatellut, että haluan antaa elämyksen. Kokemuksen. Ajateltavaa. Rohkaisua.

Tuo idea  tähän juttuun tuli siivotessani viimeksi, josta on tosi kauan. Tänään yritin maalata erittäin kauniiksi sanoiksi jollekin, että "onpa hienoa, että olet tänään päättänyt pitää siivouspäivän!"

Vastaus: " nythän sataa"

Lue: ei tule kuuloonkaan.

Minä pidän 50 kirjopyykki ekotaidenäyttelyn !

Puolihimmeä tuosta näyttelystä tuli tänään siellä paikassa, missä aion pähkähullun ajatukseni toteuttaa. Yksikseni mietiskelin, että oon kyllä aika puolihimmeä,  etsiessäni jotain sopivaa maalinloppua niiden monien 10 l melkein tyhjien sankojen joukosta. Nekin olen ajatellut järjestää.. Itseasiassa kaikki olen suunnitellut laittavani herran kuriin  ja nuhteeseen.

Saattaa toki käydä niin, että menee tipalle kaikki valmistelut. En ole edes vielä päättänyt päivää, koska saa tulla. 

Yksi juttu on se, että mitä lähemmäksi päätöksenteko aloituspäivästä hiipii, sitä epävarmemmaksi itseni koen kaiken suhteen.  Mutta visio siitä, miltä tulee näyttää, tai minulle on pikemminkin tärkeintä se, miltä se tuntuu, kun joku toivottavasti tulee katsomaan mun juttujani.

Standit ovat jo sen verran ainakin omasta mielestäni erilaiset, kuin mihin yleisö on tottunut.

Kouluaikana äidinkielen tunnit olivat minulle helppoja. Pidän kovasti kirjoittamisesta, mutta en silloin niin paljon, kuin tänä päivänä.

Kuvaamataito on myös ollut suosikkini. Käsityöt... no ne meni, mutta olin nuorempana hieman hätäisempi ja kärsimättömämpi mitä tänä päivänä. 

Vanhempani ovat antaneet lapsuudessani palautetta tyyliin: Vuokolle ei voi eikä saa antaa pensseliä. Kaikki paikat on maalissa. Jos tunnustuksen teen, niin kyllä mä oon edelleenkin maalissa :)  Noista käsitöistä äiti ihan aiheellisesti, ompelija kun on,  huomautti hätäisyydestäni. Mutta opiskeluaikanani ei rahaa ollut kovinkaan paljoa ostella vaatteita, joten aloin tekemään itselleni vaatteet. 

Yritän olla nyt hienompi kuin mitä en ole koskaan ollut kertoessani, että ensikosketuksen kirjoittamiseen sain eräässä yhdestä monista haastavista elämäni tilanteista. Minua kehoitettiin purkamaan ajatuksiani ja tuntojani kirjoittamalla. Niistä on tullut sitten hajatelmia.

Veren perintönä olen saanut vasaran ja nauloja suoniini.

Tuo taulu, joka on tuolla ylhäällä... hupsista, onkin jo taas tullut kirjoitettua.. on niitä ensimmäisiä, joskus vuonna 2008-2010 ?

Tuossa on sitä mun ajatusmaailmaani.  

Enpäs kerrokaan nyt enempää. Haluan säästää sinulle, jos vain suinkin intoa ja tarmoa riittää, sinne näyttelyyn jaettavakseni.

Vinkkinä voin valaista, että siellä saa todennäköisesti valita istuimenkin, josta voi sitten pällistellä tai vaikka lueskella hajatelmia. 

 Musiikki on mulla ollut kymppi. Kaikin tavoin ehdoton elämisen lähde. Vähemmälle - ei lainkaan - enää esitän itse mitään, mutta olen ajatellut niin, että musiikki liittyy tuohon mun tapaani juhlistaa kymmeniä. 

Valaistus on myös tärkeä.

Kaikkein tärkein olet SINÄ minulle 

Odotan Sinun saapuvan.

Jännittämisin haparoiden Vuokko