Jos laittaisin silmät kiinni

Aamulla satoi lunta.

Eilen luulin, että kevät on ihan ovella.

Laitoin takkaan tulen.

Olen takapihalla. Luonto on heräämässä uuteen alkuun.

Jos laittaisin silmät kiinni, 

jos osaisin,

voisin kuvitella olevani trooppisessa sademetsässä. Niin paljon ihania ääniä korviini kantautuu.

Erilaisia lintujen upeita viserryksiä.

Jos antaisin tilaa mahdollisuudelle, ymmärtäisin, että he uskovat huomiseen.

Heillä on energiaa. He luottavat, että huomenna asiat ovat paremmin.

Mutta minulla ei ole siipiä. Siitäkö tässä on kysymys?

Onko kysymys siitä, että olen jo aika vanha?

Vaikuttavatko ajatuksiini ja tunteisiini eletyn elämän kokemukset?

Onko näillä vaivoilla, joita on vuosien saatossa ilmaantunut, jotain tekemistä sen kanssa, että joskus tuntuu akku olevan tyhjä?

Silloin, kun on yksin ja aivan hiljaa ajatustensa kanssa, tulee miettineeksi elämää kokonaisuutena.

On aikaa pysähtyä ja tutkistella rehellisesti itseään ja mielenmaisemaansa.

Rehellisyys minussa (valitettavasti)on aina läsnä. Joskus siitä on hyötyä, mutta aina se ei tunnu mukavalta.

Olen viimeaikoina pohtinut lapsuuttani . Muistoissani kaikki asiat olivat hyvin ja ne olivat iloisia aikoja.

Oikein harmittaa, kun  nyt näen niin paljon enemmän värejä elämässä. Koko väripaletti on ollut käytössä.

Toisaalta, olen käytännöllinen ihminen: en käytä ainoastaan punaista ja keltaista, vaan olen uskaltanut ottaa käyttöön myös haastavammat värit: tummanpuhuvat sävyt. Mielestäni teoksessani näkyy toisaalta toivoa, iloa, rauhaa ja rakkautta, vaikkakin tarkkasilmäinen katsoja huomaa, ettei aina ole ollut auvoista riemua.

Jotenkin toivon ja olen rukoillut, että voisin tällä teoksellani vielä näinä jäljellä olevina vuosina olla avuksi ja hyödyksi niille, jotka apua tarvitsevat.

Näillä "meriiteillä", joita olen saanut kalansaaliikseni, minulla saattaisi hyvinkin olla jotain, joka auttaisi avuntarpeessa olevaa.

Matka tuohon tilanteeseen on ymmärtääkseni alkamassa. Sekin on oma prosessinsa. On ensin luovuttava turvallisista verkostoista ja kehyksistä, jotka olen tälle elämäni taululle kehystänyt ja löytää uudet kehykset.

Se on vähän niinkuin keväisin kotijärvelläni, kun jäät olivat lähteneet, meillä oli aina lasten kanssa kilpailua, kuka ensimmäisenä uskaltaa mennä uimaan. Minä en muistaakseni ikinä ollut ensimmäinen :)

Siis tietää, että vesi jäidenlähdön jälkeen on todellakin jäätävän kylmää, mutta silti uskaltaa!

Tahtoisin niin, että minun elämälläni olisi sellainen merkitys, että se merkitsisi.

Etten olisi elänyt turhaan. Omassa fiilistelyssä ja itseriittoisuudessa. Että tuntisin olevani juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Että voisin laulaa kuin keväällä Suomeen palaava muuttolintu iloisena siitä, että  "täällä taas ollaan ! Pannaan pyörät pyörimään ja siivet vipattamaan ".

Pikkulintu riemuissaan
laulelevi onneaan.
Ei hän jouda kaipaamaan
eikä suremaan.
Ei hän, ei hän jouda suremaan.

Herättyään oksallaan
alkaa kohta laulella
vaikkei tiedä ruuastaan,
laulaa sentään vaan.
Laulaa, laulaa, laulaa sentään vaan.

Kuullos linnun laulua,
katso kohti taivasta!
Surut kulkee kulkuaan, laula sinä vaan!
Laula, laula, laula sinä vaan!