Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Olen pyörällä päästäni. Ajatukset palaavat muutamaan menneeseen päivään. Maistelen tunteitani ja kokemuksiani. Ihmettelen ihmisiä, joita tapasin ja heidän elämiään. Mietin heidän elämänkaariaan ja kaikkea sitä, mitä niihin on mahdollisesti sisältynyt. Pohdin kohtaamisia ja omia reaktioitani. Ihailen rohkeutta, jolla on  uskallettu tehdä eikä ole pelätty.  

Mietin, kuinka paljon meissä kaikissa on keskeneräisyyttä. Miten hauraita ja haavoittuvia me olemmekaan. Millä tavalla eletty elämä on jättänyt meihin kipupisteitä. Kuinka menneet onnistumiset ovat rohkaisseet luottamaan itseemme ja tavoittelemaan asioita, joihin tiedämme sisältyvän paljon haasteita ja itsemme kieltämisiä, mutta miten se sisäinen elämänjano, -palo ja halu auttaa antavat potkua, että uskaltaa.

Edellisessä kirjoituksessani pyysin, että saisin olla juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Erikoisella tavalla pyyntööni vastattiin ja kuinka nopeasti, sitä ihmettelen! :)

Inhimillisesti minun olisi kuulunut sanoa, "ei kiitos, liian (hapokasta) vaativaa. En minä pysty. Minä sairastan parkinsonin tautia, eikä etukäteen voi tietää, jaksanko suoriutua noista tehtävistä, jotka minua odottaisivat."

Minulla on huono itsetunto. Koen, etten osaa enkä suoriudu. En ole mielestäni taitavakaan. Olen valtavan uuttera jännittämään. Joskus tuntuu, että se jännittäminen lamaannuttaa täysin. Pään sisällä on jotain utua, eikä ajatus kulje järkevästi.

Olin juuri päivää ennen mietiskellyt, kuinka joku voi ottaa suuria haasteita vastaan. Tässä mainittakoon ihan nimellä; Jacob Huttunen. Hän oli ollut päävastuussa Seinäjoella olleesta hengellisestä suurtapahtumasta. Huh huh, ajattelin, iso haaste, mutta niin vaan Jaska hoiti tehtävän kiitettävästi. Minusta ei vaan olisi tuollaisiin haasteisiin, ajattelin.

Puhelin soi.

Kajaanissa tarvittaisiin ruoanlaittajaa huomenna. Kestää neljä päivää. Ketään ei ole löytynyt. Voisitko ajatella lähteväsi? Minä en kyllä lähtisi, koska ei yhtään tiedä, mikä juttu se oikein on, eikä tiedä, millainen keittiökään on. Onko siellä yhtään mitään ruoka-aineita, välineitä jne... Juttelimme soittajan kanssa. Tulin ensin siihen tulokseen, että ei kannata lähteä mokaamaan. Menee maine, jota ei edes ole :)

Uteliaisuus kuitenkin vaivasi. Ei minua koskaa aikaisemmin ole "kotoa tultu hakemaan". Päätin lähteä piipahtamaan ihmisen luona, joka oli etsinyt keittotaitoista, tai ainakin sellaista, jonka periaatteessa pitäisi osata :)

Mieheni lähetti viestin: "Mitä tekisit, jos et pelkäisi?"

Niin siinä sitten kävi, että tämä "kykyjenetsijä" soitti tuonne Kajaaniin ja sain jutella puhelimessa henkilön kanssa, joka oli avun tarpeessa. Kyselin kaikkea, mitä tuli mieleeni. En oikein tahtonut saada selvää hänen puheestaan. Jälkeenpäin hän kertoi, että oli itkenyt puhelun aikana.

Kaappasin matkanvarrelta kyytiini tuntemattoman naishenkilön, jonka matkan kohde oli sama kuin minulla.

Sunnuntaiyönä saavuimme perille. Maanantaiaamuna aloitin täytekakulla. Keittiö oli sellainen kotikeittiön tyyppinen. Nukuin huoneessa, jossa oli kaksi arkkupakastinta. Siinä ne hurrasivat ahkerasti ja kävivät kuumina :)

Viisi tarjoilua joka päivä. Jälkkärit päälle :) . Tekemistä riitti. Maisemat olivat todella upeat. Ihana järvi, jossa puhdasta ja kirkasta vettä.  Kävin kesken työpäivän uimassa ja myös illan päätteeksi. Saunakin oli rannassa.

Oli outoa olla hälinässä ja ihmisten seurassa koko päivä. Olen tottunut olemaan yksin ja omissa ajatuksissani. Jotenkin sitä vaan jostain kumman syystä sai keskityttyä tekemiseensä ja suunnittelemaan tehtävät niin, että kaikki ehti juuri valmiiksi silloin kuin pitikin.

Ratkaisukeskeinen luonteeni tuli tarpeeseen :) Jos ei uuniin mahdu neljää isoa vuokaa, niin kaahitaanpas kaikki kaapit ja hupsista; löydetään foliovuokia, jotka antavat periksi!

Ja vaikka kotiuunin kiertoilmaa ei ole periaatteessa tarkoitettu muutakuin pikkuleiville yms., niin minäpä uhmaan tietoa ja lataan uuniin liharuoat kahteen kerrokseen. Välillä toki piti vaihtaa niiden paikkaa, että kypsyvät.

Boschin sähkövatkaimen vispilät sain jumiin. No, ei auttanut jäädä haaveilemaan ja ihmettelemään tapahtunutta, vaan napata ensimmäisenä käteen osunut tehosekoitin ja vaahdottaa kerma sillä loppuun.

Kun on aikataulu, niin silloin ei jaaritella eikä jossitella. Pitää tapahtua. Silloin kielletään omat tottumukset ja tehdään se, mitä on tultu tekemään.

Kohtaamiset olivat koskettavia. Ilmapiiri oli hoitava, kunnioittava  ja arvostava. Kiitollinen.

Minulla oli koko tuon neljän päivän ajan focuksena se, että "koska en pelkää ja koska olen suuremmassa suunnitelmassa, jota en vielä tiedä ja - koska olen toivottu ja rukoiltu tähän tehtävään, minä onnistun ja selviän"

Tämä ajatus tuotti ja tuottaa edelleen suurta kiitollisuutta.

Aivankuin olisin saanut maistaa ihanaa mansikkakakkua kesän uudesta mansikkasadosta. Kuin kaikki koettu olisi lupausta siitä hyvästä, terveellisestä ja tuoreesta, mitä Jumala tahtoo osoittaa meidän elämäämme, kun uskallamme.

 Älä käsitä minua väärin. En todellakaan ole mikään ihmenainen. Ihan tavallinen tumpelo/taapertaja.

Mutta kukapa meistä on oikeasti jotain erityistä? Kuka meidät on luonut? Kuka on puhaltanut kehoomme elämän hengen? Kuka haluaa meitä rakastaa ehdoitta?

Hän on se, joka auttaa ja johdattaa. 

Olemme erityisiä.

Sinä olet.

Ainut.

Oletko sinä miettinyt ikinä, mitä sinä tekisit, jos et pelkäisi?

Oletko tullut ajatelleeksi, että on paljon enemmän kuin mitä silmä näkee?

On paljon enemmän, mitä Jumala tahtoisi sinulle osoittaa, jos sinä tahdot.

Minun pikku pyrähdykseni saattaa sinulle olla pelkkä vitsi, mutta minun kokemuksenani ainutlaatuinen ja suuri rikkauden ja rakkauden osoitus Jumalalta.

Minun maailmani on pieni, mutta sydämeni on laaja. Sinne mahtuu monta pohdintaa erilaisista ihmisistä. Sinne mahtuu huokaus sinun elämäsi suhteen. Että sinäkään et pelkäisi omassa elämässäsi.

Että uskaltaisit elää. 

Ettei tarvitsisi jälkeenpäin katua.

Mitä me vielä saammekaan, kun emme pelkää :)

Sade

Tämä kesä on tähän mennessä ollut mielestäni todella erikoinen luonnonvoimien suhteen.

Välillä on satanut kaatamalla ja välillä paistanut ihana aurinko.

Täällä uudessa kodissamme on parveke. Jotenkin tuntui, että luontoa olisi saatava hieman lähemmäksi tänne kolmanteen kerrokseen, joten laitoimme parvekekukkalaatikot parvekelasituksen ulkopuolelle. Niitä ei saanut mitenkään asennettua sisäpuolelle, vaikka olenkin lahjakas ongelmien ratkaisija. Kehuskelimme seinänaapurimummollekin, että on näin kätevää, vaikka onkin lasitus. Hän on halunnut siirtää lasituksen asentamista juuri kukkasten vuoksi syksyyn.

Sitten eräänä yönä satoi kaatamalla! Ja meidän armaat helmemme uivat laatikoissaan täydessä vedessä. Mieheni kaatoi niistä kymmenen litraa vettä pois. Ihailun kohteeni oli tipotiessään. Onneksi äitini tuli käymään. Hän oli ajatellut ostaa meille maljakkoon kukkia, mutta toivoin, että kävisimme ulkopuutarhasta hakemassa parvekelaatikoihin uutta väriä. Nyt ne ovat jälleen kauniit ja värikkäät.

Vaikka niin pyhästi olin toitottanut, että "ihanaa päästä puutarhahommista", mutta niin vaan on vanha suola janottanut, että piha-alueen kuolleet puskat ovat saaneet kyytiä.

Yleisten sauntatilojen kaikki paikat on myös jynssätty perinteitä vaalien ;)

Juniori saapui kahden kuukauden ulkomaaopiskelumatkaltaan keskelle remonttia/muuttoa. Hän tuli käymään täällä kaaoksen keskellä ja tuumasi, että "mä nukun hallilla niin kauan kuin tämä sekasorto on kesken". Kaksi viikkoa siinä vierähti.

Minulla on lievästi sanottuna vierotusoireita: on todella outoa olla täällä kolmiossa. Ei ole enää sellaista musiikinkuunteluvapautta, kuin mitä oli omakotitalossa. Hella kyllä toimii loistavasti. Se on ollut mieluinen yllätys. Tuosta hellasta tulikin mieleeni, että joku päivä sitten laitoin sormeeni monen vuoden tauon jälkeen levykutosella- sormuksen. Se on entisen mieheni nimitys tälle sormukselle. Tarkoittaa todennäköisesti sitä, että sattuu ja tapahtuu. Oikeasti se on kotitalousteknikon ammattisormus, jossa on liekin kuva.  Hellaa emme muuten vaihtaneet, vaan olemassaollut sai kelvata. Kaikki muu - voi lievästi sanoa - on mennyt vaihtoon. EI! Ei mieheni :) !!

Vaikka remontti on ollut laaja, silti jotkut asiat ovat vielä retuperällä. Parvekkeen sisäovi odottaa kuulemma sadepäivää. Sitten sitä yritetään jälleen asentaa paikalleen. Se on kuulemma joka suuntaan vinossa. Siksi sitä on siirretty, sanoo joku...

Tein yhtenä päivänä mun piilopirtissäni (hallilla) hyttysverkot. En tiedä mikä ihmeen mittavirhe mulle oli iskenyt ikkunoita mitatessani, mutta neljä senttiä jäi verkoista uupumaan. Ajattelin korjata tilanteen lisäämällä pikku palat verkkoa  ja niitata ne kiinni. 

Tästä sateesta ja näistä virheistä ja niiden korjaamisesta...Tässä päivänä muutamana on tullut mieleeni, että sade sataa ihan meille kaikille, jotka olemme sadealueen sisäpuolella. Jos lähdet pyöräilemään sateeseen, kuten minä olen tänä kesänä muutaman kerran tehnyt, kastut. Sitä kastuu, vaikka kuinka yrittäisi suojautua. Ainakin silmälasit. Silloin on vaikea nähdä eteensä. En tiedä, onko joku nikkenakkertton jo keksinyt viuhvauhhit silmälaseihin. Vesi itsessään ei ole ollenkaan paha asia, mutta se ei ole hyvä juttu, jos vilustut.

Ihmisen henki ja sielukin tarvitsevat sadetta. Olen saanut olla todistamassa Jumalan ihmettä, kuinka Hänen henkensä on satanut ihmisen sisimpään ja sieltä on alkanut kasvaa uusi ja tuore kukka, joka puhkeaa ihan pian kukkaan. Jumalan sade tekee sielulle hyvää. Se kitkee kaiken pahan, surun, pettymyksen ja huonon omantunnon pois. Se antaa toivoa ja elämälle oikean suunnan.

Vaikka sade tekee paljon hyviä asioita, on myös meidän itsemme tehtävä asioita. Voimme karsia kuolleita oksia puskistamme pois. Sellaista työtä sade ei tee, vaan meidän on se tehtävä.

Kun teemme osamme, annamme kasvulle tilaisuuden. 

Sama se on kuin tuo edellä kertomani pesutilojen jynssääminen. Kuinka mukava on mennä puhtaaseen saunaan ja puhtaaseen suihkutilaan  ja pukuhuoneeseen. Täällä pitää tosin varata aika, mutta Jumalalle ei tarvitse.

Raamattu sanoo (muistaakseni) jossain kohtaa, että "pese minut puhtaaksi synneistäni"..

Jumala odottaa suuressa rakkaudessaan, laupeudessaan, pitkämielisyydessään ja lempeydessään, että saisi antaa sun elämällesi uuden kasvun ja uuden alun. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Aina on hyvä sää grillata, sanoo mainoskin. Todellakin grillata, eli jos kuvakieltä lainaan, niin polttaa kaikki vanha paska elämästäsi pois. 

Unohtaa se, mikä on entistä ja tavoitella sitä, mikä on Jumalan tahto just sun elämässäs.

On helppo kuulla vanhan uskovaisen ihmisen suusta, että "Jeesus tuloo pian, ootko valmis?", mutta kun ihminen, joka on elämän suuren seikkailun kynnyksellä, sanoo että " aika täällä on enää niin lyhyt, tahdon elää oikein".. niin se koskettaa. 

Todellakin

Mitä me ihmiset loppujen lopuksi täällä telluksella luulemme tekevämme? 

Tarpeellista on vähän tai oikeastaan yksi.

Asiat ovat tupanneet tähänkin mennessä menemään sen mukaan, mitä Raamattu on sanonut. Tuskin siihen muutosta tulee.

Mun mielestä ei tarviikkaan tulla.

Mun elämässäni on tärkeintä se, että sais olla justiin siinä kohtaa ja paikalla, mihin mut on tarkoitettu.

Että osais elää niin, että lopussa kiitos seisois.

Ei mulla nyt justiin tuu muuta mieleen.

Sanokaa rakkaillenne, että rakastatte, jos siltä tuntuu :)