Odottaa

                            Vänta lite, Take your time, peace, relata, ta lungt, manjana, warten...

Joku odottaa joulupukkia, joku lasta.
Vanhanpiiat odottavat yleensä prinssi uljasta, joka avun tuo.
Moni venaa innoissaan veronpalautusta.
Toinen odottaa työpäivän loppumista.
Sairas odottaa lääkäriä.
Yksinäinen vanhus toivoo juttuseuraa.
Hektistä elämää kahlaava uneksii maailman pysähtymisestä.

Tätä voisi jatkaa loputtomiin.

Olen pohdiskellut tätä odottamista.
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että se on hyvä asia ihmisen elämässä.
Että odottaa.

Kunhan ei tuskastu odottamiseen.

Muistat varmaan sellaisen hyvän neuvon, ettei kannata odottaa liikoja :)

Minä en oikeastaan osaa määritellä täsmällisesti, mitä minä odotan.
Ehkä sen voisi typistää muutamaan sanaan.

Koen sisälläni - toivon ainakin - että jotain ihmistä suurempaa tapahtuu.
Siinä tahtoisin olla mukana.
Sitä odotan.
Kuuntelen.
Sydämelläni.

Mitä sinä odotat?

Bu jämä päivä

Kirjoittajan huomautus: sisältää huomattavat määrä t kirjoitusvirheitä

Heissuli!

Meidän perheessä taitaa termien sisäistäminen olla vähän niin ja näin. Olimme ajatelleet viettää pujamapäivää. Hyvin se alkoikin: kaksi aamutakkia päällekkäin ylläni ja miehelle kahvimuki yöpöydälle. Olimme saaneet jopa nukuttua puoli kymmeneen. Tänä aamuna eivät koirat haukkuneet.

Sittenpä miehen olikin tehtävä yks pikku juttu. Minä taas ajattelin sen pikku jutun ajan "vähän siivota". 

Mitä sitä turhaan ihan vaan vähän siivoomaan, kun voi kerralla siivota kokonaisen kolmion!

Pyykkikonekin on ollut jo toista viikkoa sökönä ja uusi tulee vasta joskus uudella viikolla, joten sängystä pois kaikki lakanat sun muut sänkyverhat ja parvekkeen ovi auki ja humpsista; sinne vaan nurkkaan pakkaseen häpeämään ja odottamaan neitsytmatkaa uuden Siemenssin pyörityksessä.

Noista nurkkaan heitettävistä likaisista pyykeistä tulee mieleeni eräs nuorimies, jonka nimeä en nyt juuri tässäkohtaa halua mainita ;)

Hästenssin raskas petauspatja ja muut nukkumatarvikkeet menee tosta vaan suit sait sukkelaan hissillä ulos tuulettumaan.

Enhän minä voi vain imuroida. Samalla vaivallahan ne matot laskeutuvat alakertaan ja hakkaantuvat pelkän ajatuksen voimalla. Imuroinnista ja lattianpesusta puhumattakaan. Weskin otinkin jo eilen vähän niinkuin salaa ja vaivihkaa. Pölyt  pyyhkäisen siinä vasemmalla kädellä.

Koko ajan oli sellainen upea focus, että "jees, tää on nyt se meidän pyjamapäivä..."

Tuli ehtoopäivä.. pitihän sitä ruokaakin.

Mieskin oli ehtinyt tulla kotiin "äkkiä-asialta".

Alkoi tuijottaa kaikkia kivoja tosi tv- ohjelmia. Minäkin kyllä tykkään niistä englantilaisista rakennusohjelmista, joissa puhutaan austraalian aksentilla ;) Mutta en oikein ehtinyt istahtaa viekkuun katsomaan, kun oli sitä touhua. Onhan meillä tänään tää pujamapäivä.

Nyt on suihkussa käyty, isännänkin laskut maksettu ja suklaakonvehtit syöty melkein kokonaan. Niitä konvehteja olen yrittänyt piilotella, että saisin yksin syödä. Meidän rakkaat entiset naapurit kävivät viime viikolla ja toivat tuliaisiksi heekkuja.

No niin, nyt ei toimi weelani. Meidän oli suunnitelmissa katsoa joku kiva Netflix-leffa. 

Onhan tänään mun elämäni ensimmäinen  PUJAMAPÄIVÄ  !

Ajatteleppa ite - ensin

Joskus sitä tekee ennenkuin ajattelee. Toisinaan taas ei. Välillä harkitaan ja suunnitellaan.
Sellaisia juttuja on olemassa, jotka ovat  yksinkertaisesti must. Osa on sellaisia, että oikeen odottaa kädet syyhyssä hetkeä, jolloin saa uppoutua luovuuden pariin.
Sitten on niitä välttämättömyyksiä, joita on hoidettava, että elämä sujuu. Kaikki velvoitteet eivät ole niin kovin mieluisia.

En oikein osaa laittaa tätä mihinkään lokeroon.
Se nyt vaan on sellainen juttu, jota en ole koskaan aikaisemmin kokeillut.
Muiden ihmisten käyttäytymisen perusteella kyseiseen asiaan, olen tullut siihen tulokseen, että "ei kiva", kuten mieheni veljen usein käyttämä motto kuuluu.

Olemme sosiaalimökillämme. Puuhastelemme siellä ihan kaikkea mahdollista, mihin kaksi jalkaa ja kättä ehtii ja riittää.
Se on sellainen vaatimaton. Haastava :).

Olin mieheni apuna kantamassa tiiliä piipunmuurausta varten. Jossain vaiheessa urakkaa totesin olevan kovasti hikinen olo. Taisi olla monta kerrosta vaatteita aivan märkiä. Mieheni mielestä minun olisi pitänyt lopettaa työt siihen. Hiki on nähtävästi haitaksi. Minun mielestäni se tarkoittaa sitä, että on joko liikaa vaatteita, läskiä tai liian kova faartti päällä tai sitten se on noiden kaikkien summa.

Olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että helpoimmalla pääsee, kun touhuilee omaan piikkiin, pois muiden katseilta.
Mitä enemmän on sopassa lusikoita, niin pakkaa tulemaan isompi soppa, vai miten se nyt menikään.
No, jos suoraan sanon, niin sanomista tulee, kun on sellaista läheisempää porukkaa tekemisissä.
Tästä seuraavasta projektistani tuli sanottavaa.  Poliitikkojen tapaan väistellä asiaa, en ota kantaa, mutta kerron, mitä tapahtui.

Puuhellasta pitää tyhjätä tuhkat, jos meinaa, että se vetää kunnolla, eikä mökki ole täynnä savua.
Ensitöikseni tyhjäsin tuhkat. Siitä tulikin vähän suurempi juttu, koska innostuin tutkimaan, mitä Högforssille kuuluu noin niinkuin sisäisesti.
Irrotin keittolevyt ja pesästä kaiken mahdollisen, minkä lievää väkivaltaa käyttäen sai irti.

Olen lukenut jonkin verran noista vanhoista puuhelloista. Siellä on kuulemani mukaan sellainen vaippa ympärillä, joka on jotain muurauslaastin tyyppistä. Se laasti oli hävinnyt aikojen saatossa.
Siivosin palaset pois. Eihän sinne jäänyt kuin raismeet (lue tässä tapauksessa=kehys?)

Muistin, että joku on tuonut tulikiven paloja sinne mökille. Ajattelin täyttää tyhjiä kohtia niillä paloilla.
Lompsin vajalle ja lastasin kiviä kottikärryihin. No nehän ovat painavia! Pälkähti päähän, että nikke nakkertton kurvaa kottikärryillä sisälle hellan viereen. Säästyy selkä, aika ja vaiva.

Ihan kätevä ratkaisu - minun mielestäni-
Valitettavasti en ihan ehtinyt palauttaa kottikärryjä paikoilleen, ennenkuin joku tuli sisälle ja huomasi, mitä olin tehnyt. "Täällä kuule ollaan sukkasillaankin. Mitä sä oikeen ajattelit, kun toit nuo kottikärryt sisälle..!. Blaab blaab"
Ei tiennyt poika tuo, että olin kyllä jo etukäteen suunnitellut puistelevani matot, ennenkuin siirryn ulkotöihin :)   suom. pahantekoon.

Jotenkin mulle on iskostunut sellainen mututuntuma, että  mua vaksitaan (tarkkaillaan) koko ajan. Ihan kuin ei oltaisi kanssani samassa veneessä, että jossain määrin kuljen omia teitäni, joka ei aina ole ihan harmoniassa ympäröivän "luonnon" kanssa ;)

Joku on sanattomasti viestittänyt, että helpompaa olisi, jos istuisin mökissä kudin käsissäni ;)

Sinä päivänä en muistaakseni tehnyt enempää pahojani kuin Vaahteramäen Eemelikään.

Uusi aamu alkoi ja uudet kujeet.
Kerroin jo tuossa aiemmin mökin olevan vaatimaton. Se tarkoittaa, että on ulkovessa, jonka tosin olen yöajaksi sisäistänyt, koska minua pelottaa mennä ulos pimeään ja kylmään. Kaikenmaailman jättihirviäkin olen siellä nähnyt. Tuntemattomista soutelijoista puhumattakaan.

Tämä on se juttu, jota kaikki satunnaisetkin seikkailijat välttävät piipahduksillaan. Kuka nyt paskahuussia haluaisi huoltaa?
Mieheni yhtenä kesänä sen teki... Voin vain kuvitella sitä löyhkän määrää.
Saavi, johon helpotukset lasketaan on jotain 50-60  litran vetoinen.
Pakkasella sitä on turha edes yrittää tyhjätä, ellei halua extreme kalastusta kairan kanssa. Saalista saattaisi tulla, mutta ei syötävää. Senhän on jo joku syönyt.

Huussi haisee tosi kauas. Pahalta.
Ajattelin sitten kuitenkin, ettei muhun mikään pure. Että voin sen tyhjätä. Löysin sopivan kuopan metsästä. Sitten taas ne minun rakkaat kottikärryni kaarsivat huussin taakse. Avasin takaluukun ja yritin vetää saavia ulos.
Olin näppäränä tyttönä jo laittanut ison muovinpalan saavin päälle, etten näe sisältöä.

Saavi oli kuitenkin niin painava, että oli pyydettävä miesvoimaa apuun. Minua komennettiin kävelemään edeltä paikkaan, jonka olin katsonut sopivaksi. Menin edeltä. Saavuttuamme tapahtumapaikalle jouduin ottamaan muovin pois. Eihän sitä voi sinne luontoon jättää.
Mieheni kippari kärryjä ja minä pidin samalla saavista kiinni, ettei  se kaadu ja pyöri paskan päälle.

Viimeisten kikkakokkareiden pudottua aloin ihmetellä ääneen samalla tutkiessani intensiivisesti, että mitä kaikkea siellä on, "kuka on noin ison paskan päästänyt?" Ihan jättikokoinen! Ja sitten alkoi oksettaa.
Jähmettyneenä tuijottamaan yritin oksentaa.
Mieheni huusi minulle, että "älä nyt siinä seiso vaan käännyt ja kävele pois! Että saat raitista ilmaa"

Eipä tullut mieleeni suojautua.
Mutta sitten kun keitin vettä monta kattilallista siinä puuhellassa saavin ja veskin pesemistä varten päätin, että nyt en kyllä enää haistele paskaa.
Ajattelin varmistaa hajuhaitat ja työnsin nuo vessapaperitupot sieraimiini.

Jynssäsin niin, että ei oo tosikaan. Puhdasta tuli. Eikä haise enää paska kilometrien päähän. Kengännauhat kyllä haisivat paskalta. Käsineet pesin kiehuvassa vedessä, kun ei tuohon hätään ollut kumihanskoja.

Nooh.. tarina jatkuu saman aiheen ympärillä seuraavana päivänä täällä urbaaniasunnossa kaupungissa ;)

Olin pessyt kolme koneellista pyykkiä ja olin valmistautumassa ulosvientiä varten..

NiksiPirkka kun olen, niin kiinnitin pyykkipojat kätevästi huppariin. Ei tarvitse kyykkiä. Sain tittelin SM pyykinpesijä ;) ... jos tiedät mitä tarkoitan.

Eikä aikaakaan, kun silmiini osui: Paskaa! Meidän nurmialueella oli paskakasoja. Varoin astumasta niihin.
Unohdin läjät, kun olin tulossa sisälle.
Onneksi katsoin jalkoihini ulko-ovella. Kumisaappaat paskassa. Eiku taloyhtiön varastolle, letku käteen ja pesemään kumisaappaita.

Vein toisen korillisen pyykkiä. Croksit jalassa. Tulin sisälle. Mieheni oli menossa käymään ulkona. Oli ottanut croksit. Tuli näyttämään läpsyn pohjaa. Paskassa.

Mun sormetkin haisivat paskalta pitkän aikaa tuona sunnuntaipäivänä.

Shit Happens

https://youtu.be/sMlpM640wEE

muutkin mokaa

Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Olen pyörällä päästäni. Ajatukset palaavat muutamaan menneeseen päivään. Maistelen tunteitani ja kokemuksiani. Ihmettelen ihmisiä, joita tapasin ja heidän elämiään. Mietin heidän elämänkaariaan ja kaikkea sitä, mitä niihin on mahdollisesti sisältynyt. Pohdin kohtaamisia ja omia reaktioitani. Ihailen rohkeutta, jolla on  uskallettu tehdä eikä ole pelätty.  

Mietin, kuinka paljon meissä kaikissa on keskeneräisyyttä. Miten hauraita ja haavoittuvia me olemmekaan. Millä tavalla eletty elämä on jättänyt meihin kipupisteitä. Kuinka menneet onnistumiset ovat rohkaisseet luottamaan itseemme ja tavoittelemaan asioita, joihin tiedämme sisältyvän paljon haasteita ja itsemme kieltämisiä, mutta miten se sisäinen elämänjano, -palo ja halu auttaa antavat potkua, että uskaltaa.

Edellisessä kirjoituksessani pyysin, että saisin olla juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Erikoisella tavalla pyyntööni vastattiin ja kuinka nopeasti, sitä ihmettelen! :)

Inhimillisesti minun olisi kuulunut sanoa, "ei kiitos, liian (hapokasta) vaativaa. En minä pysty. Minä sairastan parkinsonin tautia, eikä etukäteen voi tietää, jaksanko suoriutua noista tehtävistä, jotka minua odottaisivat."

Minulla on huono itsetunto. Koen, etten osaa enkä suoriudu. En ole mielestäni taitavakaan. Olen valtavan uuttera jännittämään. Joskus tuntuu, että se jännittäminen lamaannuttaa täysin. Pään sisällä on jotain utua, eikä ajatus kulje järkevästi.

Olin juuri päivää ennen mietiskellyt, kuinka joku voi ottaa suuria haasteita vastaan. Tässä mainittakoon ihan nimellä; Jacob Huttunen. Hän oli ollut päävastuussa Seinäjoella olleesta hengellisestä suurtapahtumasta. Huh huh, ajattelin, iso haaste, mutta niin vaan Jaska hoiti tehtävän kiitettävästi. Minusta ei vaan olisi tuollaisiin haasteisiin, ajattelin.

Puhelin soi.

Kajaanissa tarvittaisiin ruoanlaittajaa huomenna. Kestää neljä päivää. Ketään ei ole löytynyt. Voisitko ajatella lähteväsi? Minä en kyllä lähtisi, koska ei yhtään tiedä, mikä juttu se oikein on, eikä tiedä, millainen keittiökään on. Onko siellä yhtään mitään ruoka-aineita, välineitä jne... Juttelimme soittajan kanssa. Tulin ensin siihen tulokseen, että ei kannata lähteä mokaamaan. Menee maine, jota ei edes ole :)

Uteliaisuus kuitenkin vaivasi. Ei minua koskaa aikaisemmin ole "kotoa tultu hakemaan". Päätin lähteä piipahtamaan ihmisen luona, joka oli etsinyt keittotaitoista, tai ainakin sellaista, jonka periaatteessa pitäisi osata :)

Mieheni lähetti viestin: "Mitä tekisit, jos et pelkäisi?"

Niin siinä sitten kävi, että tämä "kykyjenetsijä" soitti tuonne Kajaaniin ja sain jutella puhelimessa henkilön kanssa, joka oli avun tarpeessa. Kyselin kaikkea, mitä tuli mieleeni. En oikein tahtonut saada selvää hänen puheestaan. Jälkeenpäin hän kertoi, että oli itkenyt puhelun aikana.

Kaappasin matkanvarrelta kyytiini tuntemattoman naishenkilön, jonka matkan kohde oli sama kuin minulla.

Sunnuntaiyönä saavuimme perille. Maanantaiaamuna aloitin täytekakulla. Keittiö oli sellainen kotikeittiön tyyppinen. Nukuin huoneessa, jossa oli kaksi arkkupakastinta. Siinä ne hurrasivat ahkerasti ja kävivät kuumina :)

Viisi tarjoilua joka päivä. Jälkkärit päälle :) . Tekemistä riitti. Maisemat olivat todella upeat. Ihana järvi, jossa puhdasta ja kirkasta vettä.  Kävin kesken työpäivän uimassa ja myös illan päätteeksi. Saunakin oli rannassa.

Oli outoa olla hälinässä ja ihmisten seurassa koko päivä. Olen tottunut olemaan yksin ja omissa ajatuksissani. Jotenkin sitä vaan jostain kumman syystä sai keskityttyä tekemiseensä ja suunnittelemaan tehtävät niin, että kaikki ehti juuri valmiiksi silloin kuin pitikin.

Ratkaisukeskeinen luonteeni tuli tarpeeseen :) Jos ei uuniin mahdu neljää isoa vuokaa, niin kaahitaanpas kaikki kaapit ja hupsista; löydetään foliovuokia, jotka antavat periksi!

Ja vaikka kotiuunin kiertoilmaa ei ole periaatteessa tarkoitettu muutakuin pikkuleiville yms., niin minäpä uhmaan tietoa ja lataan uuniin liharuoat kahteen kerrokseen. Välillä toki piti vaihtaa niiden paikkaa, että kypsyvät.

Boschin sähkövatkaimen vispilät sain jumiin. No, ei auttanut jäädä haaveilemaan ja ihmettelemään tapahtunutta, vaan napata ensimmäisenä käteen osunut tehosekoitin ja vaahdottaa kerma sillä loppuun.

Kun on aikataulu, niin silloin ei jaaritella eikä jossitella. Pitää tapahtua. Silloin kielletään omat tottumukset ja tehdään se, mitä on tultu tekemään.

Kohtaamiset olivat koskettavia. Ilmapiiri oli hoitava, kunnioittava  ja arvostava. Kiitollinen.

Minulla oli koko tuon neljän päivän ajan focuksena se, että "koska en pelkää ja koska olen suuremmassa suunnitelmassa, jota en vielä tiedä ja - koska olen toivottu ja rukoiltu tähän tehtävään, minä onnistun ja selviän"

Tämä ajatus tuotti ja tuottaa edelleen suurta kiitollisuutta.

Aivankuin olisin saanut maistaa ihanaa mansikkakakkua kesän uudesta mansikkasadosta. Kuin kaikki koettu olisi lupausta siitä hyvästä, terveellisestä ja tuoreesta, mitä Jumala tahtoo osoittaa meidän elämäämme, kun uskallamme.

 Älä käsitä minua väärin. En todellakaan ole mikään ihmenainen. Ihan tavallinen tumpelo/taapertaja.

Mutta kukapa meistä on oikeasti jotain erityistä? Kuka meidät on luonut? Kuka on puhaltanut kehoomme elämän hengen? Kuka haluaa meitä rakastaa ehdoitta?

Hän on se, joka auttaa ja johdattaa. 

Olemme erityisiä.

Sinä olet.

Ainut.

Oletko sinä miettinyt ikinä, mitä sinä tekisit, jos et pelkäisi?

Oletko tullut ajatelleeksi, että on paljon enemmän kuin mitä silmä näkee?

On paljon enemmän, mitä Jumala tahtoisi sinulle osoittaa, jos sinä tahdot.

Minun pikku pyrähdykseni saattaa sinulle olla pelkkä vitsi, mutta minun kokemuksenani ainutlaatuinen ja suuri rikkauden ja rakkauden osoitus Jumalalta.

Minun maailmani on pieni, mutta sydämeni on laaja. Sinne mahtuu monta pohdintaa erilaisista ihmisistä. Sinne mahtuu huokaus sinun elämäsi suhteen. Että sinäkään et pelkäisi omassa elämässäsi.

Että uskaltaisit elää. 

Ettei tarvitsisi jälkeenpäin katua.

Mitä me vielä saammekaan, kun emme pelkää :)

Sade

Tämä kesä on tähän mennessä ollut mielestäni todella erikoinen luonnonvoimien suhteen.

Välillä on satanut kaatamalla ja välillä paistanut ihana aurinko.

Täällä uudessa kodissamme on parveke. Jotenkin tuntui, että luontoa olisi saatava hieman lähemmäksi tänne kolmanteen kerrokseen, joten laitoimme parvekekukkalaatikot parvekelasituksen ulkopuolelle. Niitä ei saanut mitenkään asennettua sisäpuolelle, vaikka olenkin lahjakas ongelmien ratkaisija. Kehuskelimme seinänaapurimummollekin, että on näin kätevää, vaikka onkin lasitus. Hän on halunnut siirtää lasituksen asentamista juuri kukkasten vuoksi syksyyn.

Sitten eräänä yönä satoi kaatamalla! Ja meidän armaat helmemme uivat laatikoissaan täydessä vedessä. Mieheni kaatoi niistä kymmenen litraa vettä pois. Ihailun kohteeni oli tipotiessään. Onneksi äitini tuli käymään. Hän oli ajatellut ostaa meille maljakkoon kukkia, mutta toivoin, että kävisimme ulkopuutarhasta hakemassa parvekelaatikoihin uutta väriä. Nyt ne ovat jälleen kauniit ja värikkäät.

Vaikka niin pyhästi olin toitottanut, että "ihanaa päästä puutarhahommista", mutta niin vaan on vanha suola janottanut, että piha-alueen kuolleet puskat ovat saaneet kyytiä.

Yleisten sauntatilojen kaikki paikat on myös jynssätty perinteitä vaalien ;)

Juniori saapui kahden kuukauden ulkomaaopiskelumatkaltaan keskelle remonttia/muuttoa. Hän tuli käymään täällä kaaoksen keskellä ja tuumasi, että "mä nukun hallilla niin kauan kuin tämä sekasorto on kesken". Kaksi viikkoa siinä vierähti.

Minulla on lievästi sanottuna vierotusoireita: on todella outoa olla täällä kolmiossa. Ei ole enää sellaista musiikinkuunteluvapautta, kuin mitä oli omakotitalossa. Hella kyllä toimii loistavasti. Se on ollut mieluinen yllätys. Tuosta hellasta tulikin mieleeni, että joku päivä sitten laitoin sormeeni monen vuoden tauon jälkeen levykutosella- sormuksen. Se on entisen mieheni nimitys tälle sormukselle. Tarkoittaa todennäköisesti sitä, että sattuu ja tapahtuu. Oikeasti se on kotitalousteknikon ammattisormus, jossa on liekin kuva.  Hellaa emme muuten vaihtaneet, vaan olemassaollut sai kelvata. Kaikki muu - voi lievästi sanoa - on mennyt vaihtoon. EI! Ei mieheni :) !!

Vaikka remontti on ollut laaja, silti jotkut asiat ovat vielä retuperällä. Parvekkeen sisäovi odottaa kuulemma sadepäivää. Sitten sitä yritetään jälleen asentaa paikalleen. Se on kuulemma joka suuntaan vinossa. Siksi sitä on siirretty, sanoo joku...

Tein yhtenä päivänä mun piilopirtissäni (hallilla) hyttysverkot. En tiedä mikä ihmeen mittavirhe mulle oli iskenyt ikkunoita mitatessani, mutta neljä senttiä jäi verkoista uupumaan. Ajattelin korjata tilanteen lisäämällä pikku palat verkkoa  ja niitata ne kiinni. 

Tästä sateesta ja näistä virheistä ja niiden korjaamisesta...Tässä päivänä muutamana on tullut mieleeni, että sade sataa ihan meille kaikille, jotka olemme sadealueen sisäpuolella. Jos lähdet pyöräilemään sateeseen, kuten minä olen tänä kesänä muutaman kerran tehnyt, kastut. Sitä kastuu, vaikka kuinka yrittäisi suojautua. Ainakin silmälasit. Silloin on vaikea nähdä eteensä. En tiedä, onko joku nikkenakkertton jo keksinyt viuhvauhhit silmälaseihin. Vesi itsessään ei ole ollenkaan paha asia, mutta se ei ole hyvä juttu, jos vilustut.

Ihmisen henki ja sielukin tarvitsevat sadetta. Olen saanut olla todistamassa Jumalan ihmettä, kuinka Hänen henkensä on satanut ihmisen sisimpään ja sieltä on alkanut kasvaa uusi ja tuore kukka, joka puhkeaa ihan pian kukkaan. Jumalan sade tekee sielulle hyvää. Se kitkee kaiken pahan, surun, pettymyksen ja huonon omantunnon pois. Se antaa toivoa ja elämälle oikean suunnan.

Vaikka sade tekee paljon hyviä asioita, on myös meidän itsemme tehtävä asioita. Voimme karsia kuolleita oksia puskistamme pois. Sellaista työtä sade ei tee, vaan meidän on se tehtävä.

Kun teemme osamme, annamme kasvulle tilaisuuden. 

Sama se on kuin tuo edellä kertomani pesutilojen jynssääminen. Kuinka mukava on mennä puhtaaseen saunaan ja puhtaaseen suihkutilaan  ja pukuhuoneeseen. Täällä pitää tosin varata aika, mutta Jumalalle ei tarvitse.

Raamattu sanoo (muistaakseni) jossain kohtaa, että "pese minut puhtaaksi synneistäni"..

Jumala odottaa suuressa rakkaudessaan, laupeudessaan, pitkämielisyydessään ja lempeydessään, että saisi antaa sun elämällesi uuden kasvun ja uuden alun. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Aina on hyvä sää grillata, sanoo mainoskin. Todellakin grillata, eli jos kuvakieltä lainaan, niin polttaa kaikki vanha paska elämästäsi pois. 

Unohtaa se, mikä on entistä ja tavoitella sitä, mikä on Jumalan tahto just sun elämässäs.

On helppo kuulla vanhan uskovaisen ihmisen suusta, että "Jeesus tuloo pian, ootko valmis?", mutta kun ihminen, joka on elämän suuren seikkailun kynnyksellä, sanoo että " aika täällä on enää niin lyhyt, tahdon elää oikein".. niin se koskettaa. 

Todellakin

Mitä me ihmiset loppujen lopuksi täällä telluksella luulemme tekevämme? 

Tarpeellista on vähän tai oikeastaan yksi.

Asiat ovat tupanneet tähänkin mennessä menemään sen mukaan, mitä Raamattu on sanonut. Tuskin siihen muutosta tulee.

Mun mielestä ei tarviikkaan tulla.

Mun elämässäni on tärkeintä se, että sais olla justiin siinä kohtaa ja paikalla, mihin mut on tarkoitettu.

Että osais elää niin, että lopussa kiitos seisois.

Ei mulla nyt justiin tuu muuta mieleen.

Sanokaa rakkaillenne, että rakastatte, jos siltä tuntuu :)

Jos laittaisin silmät kiinni

Aamulla satoi lunta.

Eilen luulin, että kevät on ihan ovella.

Laitoin takkaan tulen.

Olen takapihalla. Luonto on heräämässä uuteen alkuun.

Jos laittaisin silmät kiinni, 

jos osaisin,

voisin kuvitella olevani trooppisessa sademetsässä. Niin paljon ihania ääniä korviini kantautuu.

Erilaisia lintujen upeita viserryksiä.

Jos antaisin tilaa mahdollisuudelle, ymmärtäisin, että he uskovat huomiseen.

Heillä on energiaa. He luottavat, että huomenna asiat ovat paremmin.

Mutta minulla ei ole siipiä. Siitäkö tässä on kysymys?

Onko kysymys siitä, että olen jo aika vanha?

Vaikuttavatko ajatuksiini ja tunteisiini eletyn elämän kokemukset?

Onko näillä vaivoilla, joita on vuosien saatossa ilmaantunut, jotain tekemistä sen kanssa, että joskus tuntuu akku olevan tyhjä?

Silloin, kun on yksin ja aivan hiljaa ajatustensa kanssa, tulee miettineeksi elämää kokonaisuutena.

On aikaa pysähtyä ja tutkistella rehellisesti itseään ja mielenmaisemaansa.

Rehellisyys minussa (valitettavasti)on aina läsnä. Joskus siitä on hyötyä, mutta aina se ei tunnu mukavalta.

Olen viimeaikoina pohtinut lapsuuttani . Muistoissani kaikki asiat olivat hyvin ja ne olivat iloisia aikoja.

Oikein harmittaa, kun  nyt näen niin paljon enemmän värejä elämässä. Koko väripaletti on ollut käytössä.

Toisaalta, olen käytännöllinen ihminen: en käytä ainoastaan punaista ja keltaista, vaan olen uskaltanut ottaa käyttöön myös haastavammat värit: tummanpuhuvat sävyt. Mielestäni teoksessani näkyy toisaalta toivoa, iloa, rauhaa ja rakkautta, vaikkakin tarkkasilmäinen katsoja huomaa, ettei aina ole ollut auvoista riemua.

Jotenkin toivon ja olen rukoillut, että voisin tällä teoksellani vielä näinä jäljellä olevina vuosina olla avuksi ja hyödyksi niille, jotka apua tarvitsevat.

Näillä "meriiteillä", joita olen saanut kalansaaliikseni, minulla saattaisi hyvinkin olla jotain, joka auttaisi avuntarpeessa olevaa.

Matka tuohon tilanteeseen on ymmärtääkseni alkamassa. Sekin on oma prosessinsa. On ensin luovuttava turvallisista verkostoista ja kehyksistä, jotka olen tälle elämäni taululle kehystänyt ja löytää uudet kehykset.

Se on vähän niinkuin keväisin kotijärvelläni, kun jäät olivat lähteneet, meillä oli aina lasten kanssa kilpailua, kuka ensimmäisenä uskaltaa mennä uimaan. Minä en muistaakseni ikinä ollut ensimmäinen :)

Siis tietää, että vesi jäidenlähdön jälkeen on todellakin jäätävän kylmää, mutta silti uskaltaa!

Tahtoisin niin, että minun elämälläni olisi sellainen merkitys, että se merkitsisi.

Etten olisi elänyt turhaan. Omassa fiilistelyssä ja itseriittoisuudessa. Että tuntisin olevani juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Että voisin laulaa kuin keväällä Suomeen palaava muuttolintu iloisena siitä, että  "täällä taas ollaan ! Pannaan pyörät pyörimään ja siivet vipattamaan ".

Pikkulintu riemuissaan
laulelevi onneaan.
Ei hän jouda kaipaamaan
eikä suremaan.
Ei hän, ei hän jouda suremaan.

Herättyään oksallaan
alkaa kohta laulella
vaikkei tiedä ruuastaan,
laulaa sentään vaan.
Laulaa, laulaa, laulaa sentään vaan.

Kuullos linnun laulua,
katso kohti taivasta!
Surut kulkee kulkuaan, laula sinä vaan!
Laula, laula, laula sinä vaan!

Tunnoton

On mennyt muutamakin tovi viimeisestä ajatustenluovutuksestani.
Olen sellainen ihminen, etten tee mitään väkisin.
Mielestäni parasta tulosta syntyy silloin, kun on jotain, mitä jakaa.

Arvostan Sinua niin paljon, etten höpöttele omiani vain siksi, että saisin sinut koukutettua lukemaan jotain, millä ei ole mitään merkitystä.
Kirjoitan Sinulle silloin, kun koen, että on jaettavaa.

Olen viimeaikoina tehnyt ja paljon  ja kaikenlaista: huh- nyt tuli black out, en edes muista mitä kaikkea olen puuhaillut, mutta sen tunnistan, että sormeni ovat oikeassa kädessä tunnottomat!

Etenkin keskisormi. On muuten hubaa näppäillä, kun yksi kapula on suorastaan pelistä pois. Toki käytän tuota tunnotontakin, mutta se reagoi aivan eri tavalla kuin "terveet" sormet. Tässä kohtaa tulee jälleen mieleeni yksi rakkaan isäni sanonnoista, että "jos ei kuseta niin paskattaa". Nykyään olen ollut huomaavinani, että jostain aina reistaa. Ihan niinkuin mun BMW.. isäntä vaihtoi mulle lediparkit, jotka tilasin Amazon.de:sta ja johan toinen niistä alta aikayksikön alkoi valittaa, että "plim", sun autos valo on rikki.
Oon yrittänyt siivota halllia ja järjestää tavaroita omille paikoilleen, että joku ystävällinen sielu voisi lämpimässä ottaa renkaan irti ja tutkia, miksi valo ei pala. Saa nähdä, kuinka kauan mun on järjesteltävä, että ihme tapahtuu :).

Tuo sormen tunnottomuus alkoi noin neljä kuukautta sitten. Olen heräillyt öisin kipuun ja tunnottomuuteen. Porukat ovat sanoneet, etten saisi tehdä niin paljon kaikkea, mutta minun on ollut pakko!
Pakko itseni vuoksi. Elämässä on ollut niin paljon asioita, jotka ovat vaikeita ja sellaisia, joille en itse voi mitään. Siksi on ollut upeaa uppoutua luovuuden pauloihin. Antaa ajatusten tulla ja mennä.
Radio on ollut taustalla auki. Siellä tuli yhtenä päivänä juttua siitä, kuinka suuri voimavara luovuus on. Se  ei ole kaikille samat asiat. Luovuutta voi olla ihan mikä tahansa taivaan ja maan väliltä.
Nyt muistuukin mieleeni, että viimeisintä luovusteluani on ollut wc:n remontointi. Sain elämäni ensimmäisen kerran rapata, laatoittaa, saumata, rakennella kehyksiä, kaapinovia jne.. Upeaa, kun on rakkaita, jotka rohkaisevat ja neuvovat.

Joskus sitä toivoo, että olisi tunnoton. Ettei tuntisikaan niin paljon ja kaikkea. Mutta ei sekään olisi hääviä. Äsken tein elämäni ensimmäiset cannellonit. Paistoin broileria ja pekonia täytteeksi ja sitten kun tuli se vaihe, että "täytä rullat lusikan avulla", mä otin suoraan sormin pannulta ja aloin täytellä.
Ei tuntunut missään.. tiedän, ettei niin olisi saanut tehdä, mutta tein silti.
Siinä voi käydä hassusti, jos ei tunne mitään. Voi polttaa itsensä pahasti.

Keskisormea en ole autoillessani näytellyt. Ei se siitä johdu, että just tuo keskari on tunnoton. Kerran yritin näyttää, mutta hädissäni erehdyin sormista ja näytin etusormea.
Mulle ne muut saattavat näyttää sitä sormea, koska joskus olen liiankin varovainen liikenteessä. Jotkut joskus saattavat hikeentyä.

Se on sellaista itsetutkiskelua  juuri tuo luovustelu. Siinä saa pohtia kaikkea samalla, kun keskittyy poraamaan ruuvia ja huomaa taas tuhonneensa yhden poranterän. Jotenkin olen ollut aistivinani, että minun sisimpäni on saanut tilaa ja happea. Sille on annettu siivet. En tosin ole juonut RedBullia. Tottapuhuen olen ollut todella iloinen siitä, että muutama läskikilo on karissut, kun olen ollut niin keskittynyt ja uppoutunut puuhiini, etten ole muistanut syödä.

Täällä kotona kattiloiden, patojen, paistinpannujen ja kahden jääkaapin keskellä muistaa kyllä varmasti olla ruoka-aikana kotona. Mulla on ollut sellainen paha tapa, että oon syönyt "varooksi". Noista jääkaapeista puheenollen toisessa  OLI jääkaappi-PAKASTIN yhdistelmä.. Se sanoi sopimuksensa viime viikolla irti.
Kirjoitinkin siitä mun diskovalostani facebookissa.. Menneellä viikolla se alkoi tuutata sellaista ääntä, että oli pakko antaa sille loparit. Lastasin -30% lihat sun muut reikiä täynnä olleeseen muovipussiin ja kannoin tuotteet yläkerran arkkupakkaseen, joka on vielä vanhempi, kuin nämä 20 vuotta sitten uuteen tupaan kannetut jääkaapit. Saattaa Nordealla olla niistäkin vielä saatavaa. Ainakin sieltä kiitettävän suuruisia lainanlyhennyksiä pukkailevat postilaatikkoon.

Tuli tuossa yhtenä päivänä mieleen, että kun tuo Itella, Posti, vai mikä se on, niin mitä hyväntähären ne laittaa niitä mainoslehtisiä jonkun ihme oranssin kääreen väliin?
Mulla olis kyllä ideaa niillekin käärerahoille. Voitais yhyressä olla talakoossa meirän taloon maksuussa. Ei ne kuiteskaa suostu. Viitti eres kysäästä.

Oon tässä yrittänyt saada osa-aikatöitäkin. Välillä tuloo sellanen paniikki, että hyppäiskö puskaan?
Mutta kun en oo jänis. En oo tottunut juoksemaan pakoon. Mieluummiin tuulta päin.. vaikka tunnottomin sormin. Tunteet pelaa kuin Fiiatti, sille en mahda mitään. Isäntä saa kuulla välillä aaria, oopperaa  ja oodia sekä ilolle että surulle.

Täällä talossa kiehuu välillä sekä levyllä että emännällä. Mun mielestä se on hyvä paikka, tämä koti niille ihmisille, joilla on keittotaito. Mitä siitäkin tulis, jos oltais kaikki keittotaidottomia?
Niitäkin mä tiedän. Ei puhuta eikä pussata. Meillä välillä tosin ihan huudetaan ja sitten pussataan.

Se on mun elämää, joka ei oo tunnotonta.

Vielä tuosta BMW.:sta tulee mieleen... ettei saa antaa elämän lipua pois.. antaa kiitää ohi.
Eilen illalla nimittäin tulin hallilta hiomasta tuoleja. Meidän piha oli aivan vesikaljamella. Kaikenlisäksi se vielä viettää tielle päin.
En uskaltanut jättää autoa kovin kauas ovesta, koska en halunnut taas lyödä päätäni jäätikköön. Kolmatta kertaa elämäni aikana.
En uskaltanut myöskään jättää aivan räystään alle, ettei mun rakkaan päälle (hjumor) tipu vahingossa jääpala katolta.
Laitoin kuitenkin käsijarrun päälle, mitä en yleensä tee ja käänsin renkaat vintturaan, että auto olisi samassa paikassa aamulla. Mä kattokaas osaan ajatella;)
Nooh, norjalaisvitsi: aamulla kurkkasin veskin ikkunasta, että autosta näkyy pian enää takavalot. Auto oli osittain luistanut jo ajotielle. Minä puin ripeästi päälleni ja otin suihkusta lattiankuivauslastan kaverikseni, etten lennä selälleni ja menin siirtämään autoa takaisin sinne minne se kuuluu.

Niin sitä vaan, että kannattaa pitää tuntosarvet paikallaan. Ei saa omassa elämässä antaa olosuhteiden ja ulkoisten vaikuttimien suistaa sua pois siitä, missä on sun paikkasi.
Ei saa turruttaa itseään kaikella sillä ,mitä mainostajat, sun ystävät tai joku ulkopuolinen taho sulle syöttää.
Sun kannattaa kuunnella sisintäsi. Varjella sydämesi,sillä sieltä elämä lähtee. Jos on niin vaikeeta, ette tiedä, mihin pääsi pistäisit, mä annan vinkin, että jos millään muotoa olisi mahdollista, ala luovustelemaan. Se voi siis olla ihan mitä tahansa.
Oot rakas.

Still alive!

Kyllä mä kirjoitan, kunhan saan vähän happea...😂 jaksa vielä hetki odottaa..