H aja t elma

Hiljaisuus ympärilläni
Ajatukset päässäni

Minkä sanoiksi puet
Sen sanoina luet

Kumpi merkitsee enemmän
Mikä on vähemmän

Paljon hapuilua
Mutta ei enää kipuilua

Tyyntynyt elämä
Rakkauden sävyttämä

Oven takana
Nukkuva onnela

Sydämeni moottori
Elämäni potkuri

Et heti uskoisi
Hän on rakkauteni

Kokenut eilisen
Otan vastaan huomisen

Tarinaa

Sumussa

Joskus hän tuntee elävänsä sumussa. Yrittää päästä eteenpäin vaikkei näekään eteensä. Silloin hän yksinkertaisesti luottaa siihen, että ovathan muutkin selvinneet; selvinneet ja selvinneet. Kuka mitenkin ja miten milloinkin, hän pohdiskelee.

Hiukset ovat kostuneet. Kohta  vaatteenikin ovat kosteat. Ellen ehdi ajoissa kotiin, kastuvat vaatteeni läpimäräksi ja se tietää saikkua. Nyt juuri, kun on niin kiirettä,  kulkija harmitttelee pimeässä ja sankassa sumussa.

Kaduilla ei näy ihmisiä. Ovat jo lämpimissä ja kuivissa kodeissaan. Minun elämäni on niin erilaista kuin muiden, etten näe päivänvaloa kuin niinä harvoina vapaapäivinä, jos jaksan nousta auringon kanssa samaan aikaan. Harvoin jaksan. Olen niin väsynyt, että velvottomuus antaa luvan ottaa univelkoja takaisin.
Kukapa minua kaipaisikaan? Ainut, joka minut muistaa, on postipoika. Hänkin tekee vain työtänsä.

Uni oli ottanut vallan sumussa kulkeneen ja itsensä läpimäräksi kostuttaneen ahertajan. Hän oli nukkunut niin makeasti, että tyynyliina oli aamulla kostea. Olen kuolannut!  Hymy nousi kasvoille ja iloinen mieli valtasi koko huoneen, johon aurinko paistoi suoraan ja kirkkaasti, vaikka hän ei ollut aikoihin ehtinyt edes uhrata pienintäkään sadepisarankokoista turhautunutta ajatusta ikkunoidenpesulle.

Aamulääkkeet putoilivat käsistä lattialle. Harmitellen hän yritti niitä löytää kirjavalta vinyylilaminaatilta. Oli luullut käteväksi valinnaksi - ettei pöly näy - tottahan sekin oli, mutta asioilla on yleensä kaksi puolta, kuten nytkin. Ellet näe pölyä, et löydä myöskään pudonneita lääkkeitäsi, hän ajatteli.

Aurinko oli niin houkuttelevasti leikitellyt likaisen ikkunan pinnalla, että hän parin tunnin jälkeen tepsutteli tyylilleen ominaisesti ulos kauniiseen kevätsäähän. Tuntui hassulta nähdä muita ihmisiä. Hän on ollut niin pitkään ainoastaan töissä, joka sekin on niin itsenäistä tuottamista, ettei sosiaalista elämää juurikaan ole. En ehdi, hän tarkensi itselleen.

Noissa mietteissä, hieman pirteämmissä ja toiveikkaimmissa kuin aiemmin, hänen silmiinsä osuu maassa kauniisti kukkivat pikkuiset ilontuojat.
Nämä kevätkukkaset ovat kauniita, hentoja ja hauraita kukkasia. Hän iloitsee suuresta löydöstään eikä enempää harkitse, kuten hänen luonteeseensa tavallisesti kuuluu, vaan syöksyy poimimaan kimpun, jonka hän vie kotiinsa ja laittaa valkovuokot paraatipaikalle, johonkin sellaiseen kohtaan pientä koloani, johon näen mahdollisimman monesta kulmasta, hän päättää.

Askellukseen oli tullut huomattavasti enemmän vauhtia kuin alkumatkasta.
Liekö syynä käsissä polttava itsepoimittu kimppu, joka lupaa vähemmän sumua, mutta enemmän aurinkoa.



Kuuta haikeasti katselevat.
Mmm.. Kun oikein pysähdyn pohtimaan  toteamusta, hän pohtii virkistävän luontoretkensä jälkeen. Hän löysi kukkasilleen sopivan maljakon, joka on nyt juuri sillä paraatipaikalla.
Huoneessa leijailee uusi tuoksu. Hän on tyytyväinen.

Ihmisen on tärkeää saada kiintopiste, objekti asioille.
Konkreettiset objektit löytyvät toisille pankkitilistä, statusta pönkittävästä autosta tai - talosta plantaasilla, jos yleisimmät ensimmäisenä  mieleen tulevat  mainitsen, hän kirjoittaa ja välillä yrittää riisua hikisiä vaatteita pois yltään.
Taas ylivarustauduin. Käyn huolestuvan vähän ulkoilemassa. Pakko muuttaa tyylinsä, hän myöntää itselleen.

Kuuta siis oikeasti haikeasti katsovat sellaiset, joiden maailmaan mahtuu paljon enemmän kuin minkä silmä näkee.




Kuu on turvallinen ystävä.
Ei petä eikä jätä.
Jos sinulla on vilkas mielikuvitus, voit aivan vapaasti tietää kaikenlaisia kivoja asioita, joita tapahtuu kuun valvovan valon alla.
Niistä epämiellyttävistä asioista en halua mainita.
"Näin minä kirjoitan!
Sanokoot muut muuta. Ja piste ". Olenpa rohkea tänään. Johtunee happimyrkytyksestä.
Huulet pakostakin taipuvat hymyyn niin, että hieman liian laiha kahvi, jota hän oli hörppäämässä, valuu alas kaulaa myöden.

On tärkeää löytää tunne, että joku tietää minut.

Vaikka tietääkin, ymmärtää.

Etten ole täydellinen.
Edes joku on messissä...

Kaikkea minäkin kirjoitan ja annan näkyä ajatusten aakkosina. No, olisihan aiheesta vaikka romaaniin. Monta biisiä on löytänyt komppinsa kuutamosta. Ovatko olleet kuutamolla, hän nauraa  omille jutuilleen tai - ajatuksilleen - kun oikein pilkku viilataan.


Joku ihmeellinen huumorinkukkakin hänestä löytyy.
Hän näpyttelee edelleen.

Jos asiaa tarkastelemme lähemmin, on sekä maa, jonka ympärillä kaikki pyörii, aivan kuten joidenkin navan ympärillä pyöritään, pyöreä.
Sekä auringon että kuun sanotaan olevan pyöreitä.

Yhteenvetona siis pyöreät pyörivät pyöreän ympärillä

Mistään ei saa kiinni kunnolla, koska ne ovat niin pyöreitä.
Tekisi mieleni lisätä, että -ja niin kaukana.. Hän nauraa nyt kunnolla omille ajatuksilleen .

Nyt suihkuun ja sitten keksin jotain jatkumoa tälle mukavasti alkaneelle päivälle. Katse kääntyy maljakkoon..

Kriisi

Kriisin elämäänsä voi saada vaikka ja mistä.  Sinä saatat saada sen siitä, ettet löydä sopivaa päällepantavaa. Mielestäsi olet lihonut aivan liikaa. Tai ainakin tuosta ja tuosta kohtaa et näytä hyvältä juuri tämä vaate päälläsi.

Autoon on tullut naarmuja, eikä kukaan perheenjäsenistä tunnusta syyllisyyttään. Itse et ainakaan ollut, koska olet taitava ja aina valppaana kuin palokärki. Eikä sinulla ole ikinä niin kiire, että ajattelet mahtuvasi tilasta, joka mitan mukaan on huomattavasti pienempi luku kuin sinun oman autosi leveydeksi on teknisissä tiedoissa ilmoitettu.

Suhteesi toiseen sukupuoleen on tauolla. Olet yrittänyt kaikkesi, eikä mikään tunnu auttavan.  Olet pyytänyt anteeksi, mutta saanut nihkeän hymähdyksen. Eikä hän vastannut yhtään mitään ystävälliseen viestiisi.

Läheistesi elämä ei ole mennytkään niinkuin olisit toivonut. Kuulet siitä öisin viestein ja anelevin soitoin. Sinun pitäisi olla useinkin antaja. Saajan roolia et ole koskaan saanut esitettäväksesi.
Toisten puolesta voi näytellä mutta ei elää. Ei tätä oikeaa elämää.

Työpaikallasi kaikki ei ole mennyt niin kuin olet yrittänyt. Olet yrittänyt kaikkesi! Et tiedä, mitä olisit voinut tehdä toisin, koska oppikirjan mukaan olet mielestäsi suorittanut kaiken mahdollisen. Silti he antavat palautetta sanoin ja sanomatta, että olet epäonnistunut. Sinulla on tunne, että kohta saan luovuttaa avaimeni. Miten sitten pärjään? Lainat pitäsi maksaa, mutta jos joudun työttömäksi pian 50- vuotta täyttävänä, eivät työllistymismahdollisuuteni ole todellakaan loistavat.  Eivät lähellekään sitä luokkaa kuin itseäni parikymmentä vuotta nuoremmilla. Yöuneni menettäisin. Koko elämäni. Tarkoitukseni olla ja hengittää.

Viisikymmentä vuotta. Se tuntui lapsena aivan kauhean vanhalta iältä. Teryleenileninki päällä. Permanentti ja hiukset pesun jälkeen rullatut ja sitten kuivana kivasti ympyröillä. Siihen aikaan ei värjätty hiuksia. Ei ainakaan minun mummoni. Hän virkkasi ja kutoi. Kävi kyläilemässä. Hyväntuulinen ja iloisen puhelias. Sellainen oli minun 50-vuotias mummoni.
Linja-auton hänet meille tuodessa saimme ihania tuliaisia. Tikkareita ja herkkuja. Muistan häntä erittäin lämpimin ajatuksin.


Mutta minä ja viisikymmentä pitkää vuotta. Mihin aika on mennyt? Kuka sen varasti minulta?
Mitä minusta jää kun aikani jätän ? Onko lapsilleni minusta mitään perintöä?
Teryleeniä he eivät muista minusta, koska sitä ei ole ollut. Tikkareitakaan ei. Eikä permanenttia. Eikä omaa hiustenväriä. Harmaitahan nykyään peitellään milloin mitenkin ja kenen kulloinkin toimesta. Itselläni se toimitsija on ollut minä itte, mutta Luojalle kiitos, olen vihdoinkin, viisikymppisenä löytänyt oman luottokampaajan. Tosin hänkin tomii pääkaupungissa, joten elämyksen eteen on kiristettävä nyörejä.

Aika monta sellaista päivää löytyy lähihistoriasta, jolloin huomaan olevani edelleenkin pieni tyttö. Nuori nainen, joka kiukuttelee ja latelee omia juttujaan, joilla saa surun läheisten kasvoille. Mikään ei ole sen kurjempaa kuin havahtua jälleen siihen, ettei ole sittenkään kasvanut aikuiseksi. Sen jälkeen alkaa vertailla itseään nuorempiin ihmisiin itseään ja toteaa, että on jälkeenjäänyt.

Minun pitäisi kaiken järjen mukaan juuri olla se järkevin ja tahdikkain!
Mikä minä olen?

Olen mietiskellyt omaa elämääni ja käyttäytymistäni. Saattaisiko kenties, mahdollisesti olla mahdollista, että se järjetön tekeminen ja aikaansaamisen yrittäminen liittyisi jotenkin ikääni?
Menojalkaani ei vipota. Ne ajat ovat menneet. Perusasiat ovat erittäin onnellisessa ja kiitettävässä tilassa. Sen ihme kyllä, olen tiedostanut, ettei  mikään ole itsestäänselvää. Rakkautta on hoidettava. Onneksi saan pitää huolta omalta osaltani minulle maailman parhaimmasta ihmisestä. Hänen kanssaan on parasta minulle, mitä ikinä maan päällä voi olla.

Ehkä kriisi ilmenee ajatuksissani. Tarpeena työstää ihmisyyttäni kirjoittamalla.
Kouluaikana äidinkielen kirjoitustehtävät olivat ihan kivoja.
Nykyään kirjoittamisesta on ajoittain tullut jokin pakonomainen tarve. Tarve tuoda ulos itsensä. Että sinäkin tiedät mitä ajattelen. Että maailma  tietää että minäkin olen.
Sattumoisin elämäni sekunnit ja minuutit kuluvat yksin. Eläkeläinen vaan on, kun toiset ovat :)

Perilliseni mainitsi hiljattain, että haluanko hoitokotiin, jossa makaan paskavaipoissa liian kauan?
Siinä kohtaa hieman havahduin. Enhän minä ole vielä niin vanha. Ei ole vielä kalenterissani.

Itse asiassa minun mielestäni on aivan turhaa liikaa pohdiskella tulevaisuutta. Järkevä toki kannattaa olla. Itselläni on tässä kohtaa huomattavat määrät parannettavaa. Sairauteni toki saattaa olla osasyyllinen kärsimättömyyteni, joka ilmenee nykyhetkessäni.
Mutta toisaalta, eihän jahkailu ja pähkäilykään syö kuin itseäsi. Taidan olla aika reipas lähes viisikymppinen. Ainakin sisäinen olemukseni on villi ja vap(j)aa :)

Tsempit sinulle juuri siihen tilanteeseen missä olet.

Lainaan erästä vanhusta, joka totesi sairasvuoteeltaan hoitajalle että, "kaikkea vaan on ollut " :)
Näin se homma etenee.