Heikun Keikun

No niin, long time no seen u ! Paitsi ei niin pitkä aika..

Mutta joulun odottaminen ainakin lapsille, tuntuu pitkältä ajalta. Aikuiset ja etenkin perheen naisväki odottavat kauhulla joulua. Kauhulla siksi, että on niin tuhannen monta asiaa, jotka "pitäisi" hoitaa, ennenkuin voi levollisin mielin istahtaa joulupöydän ääreen kuulemaan jouluevankeliumin lukemista. Sitä ennen on saatettu käydä muutamia kiihkeitä voimasanojen kannustamia keskusteluita sekä miehen että lasten kanssa. Osansa ovat jo förskottina saaneet ne iki-ihanat ja rakkaat sukulaiset, jotka ovat sanoneet ja tulevat mahdollisesti sanomaan sellaisia juttuja, joista juuri tämä hameosaston vastaava päätoimittaja polttaa viimeisetkin piparinsa.

Mutta Jeesuksen äidistä, Mariasta olen saanut erilaisen käsityksen. Hän ei ymmärtääkseni hermoillut, eikä välittänyt ihmisten puheista. Hän ei masentunut, vaikka olikin raskaana ennen avioliittoa. Mahtoi mimmillä olla lujat hermot.

Niin se Maria vaan pullautti maailmaan Jumalan ainoan Pojan, Jeesuksen. Siksi me vietämme joulua.

Maria ei oletettavasti hössöttänyt tippaakaan. Ei hänellä ollut lahjoja lapselle. Olivat kolmisin navetassa. Joosef, Maria ja Jeesus. Mutta Jumalalla on varaa järjestää lahjoja. Niin Hän tekikin.

Laulussa sanotaan: "kukapa lahjan voisi sille ojentaa, joka jo avaruuden tähdet omistaa? ... se joka antaa pienimmälle, köyhimmälle ja kurjimmalle, hän antaa Herralle!"

Tuosta kuvasta...

Mulla on viime päivinä ollut heikun keikun-olo liikkumiseni suhteen. Oon nyt täällä sairaalassa. Kuulemma laittavat (yrittävät) mun lääkitystä kohdilleen :)

Tänään yritin - meninkin - kahvihuoneeseen päiväkahville. Ensimmäistä päivää kun olen, en oikein tiennyt mihin suuntaan kompassin pitäisi näyttää. Kyselin (huhuilin) osaston käytävällä. Joku hoitaja tuli hädissään ja nappasi mut kynkkäänsä. Sanoi, että on aika hurjan näköistä tuo mun huojuntani. Tottakai se on, kun täällä käytävät on huomattavasti leveämmät kuin kotona :) En oo oikeen tottunut avaruuteen. Ihankuin liitelisi jossain painottomassa tilassa ja huitoisi ilmaa. Ei oo mitään, mihin tarttua ;)

Puntari kyllä osoitti ankarasti, että mun painottomuuden tuntemukseni on silkkaa mielikuvitukseni tuotetta :D

Oli tänän ensimmäisiä keskusteluja hoitajien kanssa. Kyselin heti parin tunnin oleskelun jälkeen, että "koska mä pääsen kotiin?"

Niin, joulu tulee pian. Eihän mun tarvii olla sairaalassa joulua? En mä ny niin sairas oo.

Ajattelepa... on ihmisiä, jotka ovat joulun sairaalassa. Silloin täytyy kyllä olla painava syy ja oikeasti todella tärkeää olla apua lähellä.

Tuli yhtenä päivänä oikein mieleen, ettei vuodessa taida olla ainuttakaan juhlaa, jota niin kovasti odottaa tunnetasolla kuin joulu on. Saada olla niiden rakkaidensa lähellä ja kanssa. Syödä yhdessä jouluateria. Kynttilät palavat pöydässä. Nuorisonkin saa edes kerran vuodessa saman pöydän ääreen ja miehenkin ilman sanomalehteä.

Ostin muutamia tarvelahjoja. Ette usko, miten rakkaudella niitä paketoin. Itselleni en toivo muutakuin sellaista lahjaa, että osaisin näyttää, sanoa ja välittää sen, että rakastan. 

Minä rakastan ihan kaikella mitä olen. Tai sillä, mitä minusta on jäljellä. Tänään on täällä sairaalassa tullut muutama suolavesinoro ripautettua. Jotenkin sitä taas on saanut niin kovasti tuntea omassa ymmärryksessään, miten jotkut joskus niin helpot asiat saattavat olla jokapäiväisiä haasteita.

Kipuiluja ja kamppailua sen kanssa että "ollako vaiko eikö olla".. ja löytää vaakaan tasapaino.

Kaikilla meillä on toki haasteemme. Sellaista haastetta ei onneksi ole olemassa, että voisi haastaa sellaiseen haasteeseen, että kenellä on eniten haasteita elämässään. Yksi on, joka vastaa tuohon haasteeseen siihen tyyliin, että Hän lupaa antaa voiman ihan jokaisen päivän haasteeseen. Se on lohdullista. 

Hän on mun reseptikirjan laatijan Poika. Hänellä on synssärit ihan pian. Aika moni viettää näitä synttäreitä ainakin ulkoisesti. Mä haluan kaikkein mieluiten viettää sekä että ;)

Mun kysymys kuuluu: Koska Pääsen Kotiin ?

Meni Pipariksi

Mun piti alkaa jatkamaan joululeipomuksiani, mutta sitten tulin koneelle. Täällä istun esiliina päällä.

Olen jo pitkään miettinyt tätä elämää, kuten olette varmaan huomanneet näistä kirjoituksistani.

Mielessäni on ollut tämä laulu...Taivas sylissäni.  Elävä Vesi sitä on myös laulanut, mutta tämä Suvi Teräsniskan esitys on todella koskettava. Kaunis sovitus - puhumattakaan laulun sanoista.

Näitä sanoja olen pohtinut viime aikoina valtavasti: "Keneltä sai tähden, tuo katse pienokaisen?"

Mun joulunodotukseni tavallaan pysähtyy ensi viikolla. Menen sairaalaan luultavasti viikoksi. Tuo viikkohan on just ennen joulua, joten siksi olen hieman urakoinut.

Mennäkseni asiaan ja tuohon otsikkoon, joka viittaa siihen, ettei aina onnistu.
Elämä saattaa tosissaan yllättää.
Mun leipomukset joskus onnistuvat ja joskus eivät :)
Joskus iskee joku ihmeen älynväläys hieman ottaa reseptiä omiin pikku nakkisormiin ja silloin alan sorvata uutta ohjetta.
Koulussa kyllä opetettiin, että niin ei saisi missään tapauksessa tehdä! ;)

Se on vähän elämän elämisen kanssa samaa soosia: tiedetään, miten kannattaisi toimia, mutta se on se joku omapäisyys ja oman mielen parempi tieto, joka ajaa sitten niille omille sovellusalustoille.

Aina ei seuraa hyviä asioita. Tulee todenneeksi, että nurin meni koko yritys. Homma saattaa karata niin lapasesta, ettei oikein tiedä mihin puskaan päänsä piilottaisi, luullen sen helpottavan ja antavan hetken suojaa. Reppana ei ymmärrä, että vain pää on piilossa ja koko muu soppa kaikkien tuulien riepoteltavana.

Kuuntelin yhtenä iltana radioa. Yksi mies kertoi elämästään. Sanoi, että hän oli sellaisessa tilanteessa, että muutokseen vaadittiin elämäntavan, ystävien ja ympäristön vaihdos.

Niin pipariksi voi mennä :(

Tuossa mun kuvassani on sekä epäonnistunut pipari että muotti, jolla se on tehty.
Sun ja mun elämässä on aina kuitenkin toivoa. Niinkuin tuossa kuvassa tuo muotti. Se ei katoa mihinkään, vaan meillä on aina mahdollisuus aloittaa uudestaan.

Kaupasta löytyy jauhoja, siirappia, kananmunia ja mausteita, että voit tehdä uuden taikinan ja mitata huolellisesti juuri ne määrät, mitä ohjeessa sanotaan.

Raamattu on meille ikuinen reseptikirja. Sen ohjeita noudattamalla ei voi mennä pipariksi.
Mut tuntevat tietävät, etten oo omassa elämässäni osannut tehdä kaikkia leipomuksiani ohjeiden mukaan.
Mutta mä kuitenkin haluan pitää Raamattua mun rakkaimpana ohjekirjanani. 

Mua itkettää..

Vaikka mitä olis sun elämässäsi ollut ja tulemassa, niin sä oot rakas. Oot rakas läheisillesi ja erityisesti tuolle lapselle, joka jouluna on syntynyt ja josta mun rakas ohjekirjani kertoo.
Oot Jumalalle rakas.
Mikään pipari ei voi sua erottaa Jumalan rakkaudesta, jos sä vaan itse niin pyydät.


Anna mulle yksi joululahja. Se on se, että kuuntelisit tuon linkin kappaleen ihan rauhassa ja miettien niitä sanoja.
Mulle on tärkeää, että olet siinä. Että saan jakaa kanssasi näitä ajatuksia. Kiitos Sulle :)


https://www.youtube.com/watch?v=k9G2hXVrEOM

Monta Maailmaa

Monta Maailmaa

minulla on maailma

sinulla on maailma

mikä on totta?

Mikä on oikea?

Onko joku väärä?

Minulla on elämä

pidätkö sitä vääränä

katsotko peilistä

mietit eilistä

mitä sanoit

mitä sanomatta jäi

onko kuva todellista

vai kuplaa, haaveellista

mikä on oikea elämä?

Avautuuko se mulle ensi keväänä

Vai elänkö tätä elämää

mikä jäljelle jää

näillä nappuloilla

enkä yhtään yritä hakkeroida

suurempaa suunnitelmaa

josta monet sanat lupaa

niin  usein tuntuu turhalta

kuin loskaiselta kuralta

mitä järkeä kaikessa on

oonko täysin tarpeeton 

                                   

yks lysti mitä mulle kuuluu

joka tapauksessa maailma muuttuu

minä en

jään yksin kaivaten

sitä elämää

en yhtään enempää