Levykutosella

Levykutosella
Ajatuksia elämästä

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Olen pyörällä päästäni. Ajatukset palaavat muutamaan menneeseen päivään. Maistelen tunteitani ja kokemuksiani. Ihmettelen ihmisiä, joita tapasin ja heidän elämiään. Mietin heidän elämänkaariaan ja kaikkea sitä, mitä niihin on mahdollisesti sisältynyt. Pohdin kohtaamisia ja omia reaktioitani. Ihailen rohkeutta, jolla on  uskallettu tehdä eikä ole pelätty.  
Mietin, kuinka paljon meissä kaikissa on keskeneräisyyttä. Miten hauraita ja haavoittuvia me olemmekaan. Millä tavalla eletty elämä on jättänyt meihin kipupisteitä. Kuinka menneet onnistumiset ovat rohkaisseet luottamaan itseemme ja tavoittelemaan asioita, joihin tiedämme sisältyvän paljon haasteita ja itsemme kieltämisiä, mutta miten se sisäinen elämänjano, -palo ja halu auttaa antavat potkua, että uskaltaa.

Edellisessä kirjoituksessani pyysin, että saisin olla juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Erikoisella tavalla pyyntööni vastattiin ja kuinka nopeasti, sitä ihmettelen! :)

Inhimillisesti minun olisi kuulunut sanoa, "ei kiitos, liian (hapokasta) vaativaa. En minä pysty. Minä sairastan parkinsonin tautia, eikä etukäteen voi tietää, jaksanko suoriutua noista tehtävistä, jotka minua odottaisivat."
Minulla on huono itsetunto. Koen, etten osaa enkä suoriudu. En ole mielestäni taitavakaan. Olen valtavan uuttera jännittämään. Joskus tuntuu, että se jännittäminen lamaannuttaa täysin. Pään sisällä on jotain utua, eikä ajatus kulje järkevästi.

Olin juuri päivää ennen mietiskellyt, kuinka joku voi ottaa suuria haasteita vastaan. Tässä mainittakoon ihan nimellä; Jacob Huttunen. Hän oli ollut päävastuussa Seinäjoella olleesta hengellisestä suurtapahtumasta. Huh huh, ajattelin, iso haaste, mutta niin vaan Jaska hoiti tehtävän kiitettävästi. Minusta ei vaan olisi tuollaisiin haasteisiin, ajattelin.

Puhelin soi.
Kajaanissa tarvittaisiin ruoanlaittajaa huomenna. Kestää neljä päivää. Ketään ei ole löytynyt. Voisitko ajatella lähteväsi? Minä en kyllä lähtisi, koska ei yhtään tiedä, mikä juttu se oikein on, eikä tiedä, millainen keittiökään on. Onko siellä yhtään mitään ruoka-aineita, välineitä jne... Juttelimme soittajan kanssa. Tulin ensin siihen tulokseen, että ei kannata lähteä mokaamaan. Menee maine, jota ei edes ole :)

Uteliaisuus kuitenkin vaivasi. Ei minua koskaa aikaisemmin ole "kotoa tultu hakemaan". Päätin lähteä piipahtamaan ihmisen luona, joka oli etsinyt keittotaitoista, tai ainakin sellaista, jonka periaatteessa pitäisi osata :)

Mieheni lähetti viestin: "Mitä tekisit, jos et pelkäisi?"

Niin siinä sitten kävi, että tämä "kykyjenetsijä" soitti tuonne Kajaaniin ja sain jutella puhelimessa henkilön kanssa, joka oli avun tarpeessa. Kyselin kaikkea, mitä tuli mieleeni. En oikein tahtonut saada selvää hänen puheestaan. Jälkeenpäin hän kertoi, että oli itkenyt puhelun aikana.

Kaappasin matkanvarrelta kyytiini tuntemattoman naishenkilön, jonka matkan kohde oli sama kuin minulla.

Sunnuntaiyönä saavuimme perille. Maanantaiaamuna aloitin täytekakulla. Keittiö oli sellainen kotikeittiön tyyppinen. Nukuin huoneessa, jossa oli kaksi arkkupakastinta. Siinä ne hurrasivat ahkerasti ja kävivät kuumina :)

Viisi tarjoilua joka päivä. Jälkkärit päälle :) . Tekemistä riitti. Maisemat olivat todella upeat. Ihana järvi, jossa puhdasta ja kirkasta vettä.  Kävin kesken työpäivän uimassa ja myös illan päätteeksi. Saunakin oli rannassa.

Oli outoa olla hälinässä ja ihmisten seurassa koko päivä. Olen tottunut olemaan yksin ja omissa ajatuksissani. Jotenkin sitä vaan jostain kumman syystä sai keskityttyä tekemiseensä ja suunnittelemaan tehtävät niin, että kaikki ehti juuri valmiiksi silloin kuin pitikin.
Ratkaisukeskeinen luonteeni tuli tarpeeseen :) Jos ei uuniin mahdu neljää isoa vuokaa, niin kaahitaanpas kaikki kaapit ja hupsista; löydetään foliovuokia, jotka antavat periksi!
Ja vaikka kotiuunin kiertoilmaa ei ole periaatteessa tarkoitettu muutakuin pikkuleiville yms., niin minäpä uhmaan tietoa ja lataan uuniin liharuoat kahteen kerrokseen. Välillä toki piti vaihtaa niiden paikkaa, että kypsyvät.

Boschin sähkövatkaimen vispilät sain jumiin. No, ei auttanut jäädä haaveilemaan ja ihmettelemään tapahtunutta, vaan napata ensimmäisenä käteen osunut tehosekoitin ja vaahdottaa kerma sillä loppuun.

Kun on aikataulu, niin silloin ei jaaritella eikä jossitella. Pitää tapahtua. Silloin kielletään omat tottumukset ja tehdään se, mitä on tultu tekemään.

Kohtaamiset olivat koskettavia. Ilmapiiri oli hoitava, kunnioittava  ja arvostava. Kiitollinen.
Minulla oli koko tuon neljän päivän ajan focuksena se, että "koska en pelkää ja koska olen suuremmassa suunnitelmassa, jota en vielä tiedä ja - koska olen toivottu ja rukoiltu tähän tehtävään, minä onnistun ja selviän"
Tämä ajatus tuotti ja tuottaa edelleen suurta kiitollisuutta.
Aivankuin olisin saanut maistaa ihanaa mansikkakakkua kesän uudesta mansikkasadosta. Kuin kaikki koettu olisi lupausta siitä hyvästä, terveellisestä ja tuoreesta, mitä Jumala tahtoo osoittaa meidän elämäämme, kun uskallamme.

 Älä käsitä minua väärin. En todellakaan ole mikään ihmenainen. Ihan tavallinen tumpelo/taapertaja.
Mutta kukapa meistä on oikeasti jotain erityistä? Kuka meidät on luonut? Kuka on puhaltanut kehoomme elämän hengen? Kuka haluaa meitä rakastaa ehdoitta?
Hän on se, joka auttaa ja johdattaa. 
Olemme erityisiä.
Sinä olet.
Ainut.

Oletko sinä miettinyt ikinä, mitä sinä tekisit, jos et pelkäisi?
Oletko tullut ajatelleeksi, että on paljon enemmän kuin mitä silmä näkee?
On paljon enemmän, mitä Jumala tahtoisi sinulle osoittaa, jos sinä tahdot.

Minun pikku pyrähdykseni saattaa sinulle olla pelkkä vitsi, mutta minun kokemuksenani ainutlaatuinen ja suuri rikkauden ja rakkauden osoitus Jumalalta.
Minun maailmani on pieni, mutta sydämeni on laaja. Sinne mahtuu monta pohdintaa erilaisista ihmisistä. Sinne mahtuu huokaus sinun elämäsi suhteen. Että sinäkään et pelkäisi omassa elämässäsi.
Että uskaltaisit elää. 
Ettei tarvitsisi jälkeenpäin katua.

Mitä me vielä saammekaan, kun emme pelkää :)

Ei kommentteja: