Sun rasittava arkes

Luin eilen illalla tuon tekstin jostain netin syövereistä. Olen ajatellut tuota kommenttia todella paljon. Se pyörii koko ajan mielessäni.
Kuinka paljon sanottu.
Kuinka totta tuo on.
Minä huomaan tuossa vanhemman, joka on keskittynyt itseensä. Joka ei näe kuin oman hyvin- tai pahoinvointinsa.
Saattaa olla, että tekstin on kirjoittanut toinen vanhempi, joka kärsii toisen vanhemman elämäntyylistä. Toisaalta kirjoittaja voi myös olla täysin loppu kuuntelemaan ainaista valitusta aikuiselta, jolla on lapsia ja puoliso. Mutta jotenkin ajattelen, että  aikuinen, johon teksti viittaa, ei ole herännyt todellisuuteen siitä tosiasiasta, että hänelle on uskottu maailman arvokkain tehtävä, koska hän on saanut lapsia.
Kuinka moni aikuinen antaisi mitä vaan, saadakseen pitää sylissään elämän suurinta ihmettä ja kutsua itseään äidiksi tai isäksi.
Nähdä lapsensa onnelliset kasvot, kun hän huomaa, että äiti / isä tulee ja ottaa syliinsä.

Minusta tuntuu todella pahalta sellainen perhe-elämä, jossa lapset ovat sivuseikka. Harmi, jota nyt vain on kestettävä. En oikein ymmärrä, jos on lapsia, niin silti koetaan, että pitää saada mennä ja tulla niinkuin aina ennenkin. Silloin kun ei vielä ollut lapsia kodissa.
Jotkut vanhemmat saattavat odottaa sitä aikaa, kun jälkikasvun saa ulos kotipesästä.

Kuinka onnellista olisi vanhemmalle itselleen ja erityisen tärkeää lapsen kehitykselle, että kodissa olisi hyvä olla. Ettei kukaan kokisi arkea rasitteeksi. Arki on just se, mistä meidän elämä ja sen onnellisuus tai onnettomuus koostuu. Niitä tähtihetkiä on turha yrittää tavoitella. Ihan samaa kuin minun arpojen osto. Huti tulee pääasiassa. Minä en koe olevani mitenkään minkään yläpuolella, onnistuneeni missään, enkä voittamaton.
Usein joutuu harjoittelemaan elämän perusasioita monta kertaa. Ihmismieli kun on niin taipuvainen unohtamaan, kuinka vastoinkäymisistä selvitään. Mitkä ovat keinot oman mielen asenteen ryhdistämiseen.
Joskus kun onnistuu löytämään omaan sieluunsa avaimia, joilla saisi avattua niitä lukkoja, jotka ovat niin ruosteessa, että mutteri saattaa katketa ennen aukeamista, silloin kokee niitä tähtihetkiä.

Mutta  jotenkin tuo viimeinen ajatus - Lapsesi lapsuus-..... se on niin lyhyt hetki loppujen lopuksi. Joka päivä pieni elämän ihme kehittyy ja oppii uusia asioita.
Joka päivä hän ottaa mallia ja imee elämäntaitoja omilta vanhemmiltaan.: kuinka iskä ja äiskä selvittävät hankalia tilanteita, miten meidän perheessä osoitetaan rakkautta ja hellyyttä ja millä tavalla meillä on kivaa yhdessä.  Minkälaisia äänensävyjä isi ja äiti käyttävät jutellessaan toisilleen.
Yksi minun mielestäni tosi tärkeä asia on oheisviestintä: ihan sama vaikka sun suus ois pepsodentillä jatkuvasti, mutta olemus ja eleet puhuisivat toista kieltä, niin  mietipä hetken itseksesi, kumpaa se pieni ja herkkä ihminen uskoo enemmän?
Oletko kuullut sanontaa: "lasten suusta totuus...." ?

Millaista rasittavaa arkea haluat antaa perinnöksi omalle lapsellesi?

Voisitko mitenkään ajatella sen olevan onnellisesti rasittava?