Vieteri loppu



Muistan kun, kylällä, jossa asuin, oli muutama tyttö ja muutama poika.

Leikit olivat arkisia ja aika mukaviakin.
Mulla ei varsinaista sydänystävää ollut. Yksi meistä on menehtynyt pitkän ja kivuliaan selkäydinsyövän voittoon.
Taistelijasielu hän oli.

Kävin hänen luonaan ne vuodet, kun kamppailua käytiin. Ja viime metreillä myös.
Rukoukseni on saada nähdä  hänet.

Minut määrättiin leikissä kaappikelloksi.
Nyt ymmärrän että kiusaa se on ollut.
Minä kiltti.
Kun edes joku rooli.
Heiluttaa kättä.

En tajunnut
En silloin
Nykyään vasta seuraavana päivänä.

Mutta opin
Harjoitus tekee taitavaksi.
Oikein odotan hetkeä kun huomaan kuinka tottuneesti ”hyvää tarkoittaen??” aikuista naista yritetään ohjeistaa.

Tiedoksi että minä ohjeistan itse itseni
Ellen osaa, selvitän itse ja juttelen ihmisille, jotka eivät lyötyä lyö.
Mun kellosta on nääs loppunut veto.

Se ei kulje enää toisten halujen, häpeän, määräämiseen tottumisen mukaan.

Jos haluaa minusta itselleen kuuntelijan, sen saa.
Määräämään mua ei aleta.
Kelloja saa niitä myyvistä liikkeistä.

Minun elämäni ei ole myynnissä
Se on koettavissa yhdessä

Olen iloinen tästä kirjoituksesta.
Vaikka olen avoin, en ole tyhmä

Eläkkeellä on aikaa kyntää syvältä