Levykutosella

Levykutosella
Ajatuksia elämästä

lauantai 9. syyskuuta 2017

Kriisi


Kriisin elämäänsä voi saada vaikka ja mistä.  Sinä saatat saada sen siitä, ettet löydä sopivaa päällepantavaa. Mielestäsi olet lihonut aivan liikaa. Tai ainakin tuosta ja tuosta kohtaa et näytä hyvältä juuri tämä vaate päälläsi.

Autoon on tullut naarmuja, eikä kukaan perheenjäsenistä tunnusta syyllisyyttään. Itse et ainakaan ollut, koska olet taitava ja aina valppaana kuin palokärki. Eikä sinulla ole ikinä niin kiire, että ajattelet mahtuvasi tilasta, joka mitan mukaan on huomattavasti pienempi luku kuin sinun oman autosi leveydeksi on teknisissä tiedoissa ilmoitettu.

Suhteesi toiseen sukupuoleen on tauolla. Olet yrittänyt kaikkesi, eikä mikään tunnu auttavan.  Olet pyytänyt anteeksi, mutta saanut nihkeän hymähdyksen. Eikä hän vastannut yhtään mitään ystävälliseen viestiisi.

Läheistesi elämä ei ole mennytkään niinkuin olisit toivonut. Kuulet siitä öisin viestein ja anelevin soitoin. Sinun pitäisi olla useinkin antaja. Saajan roolia et ole koskaan saanut esitettäväksesi.
Toisten puolesta voi näytellä mutta ei elää. Ei tätä oikeaa elämää.

Työpaikallasi kaikki ei ole mennyt niin kuin olet yrittänyt. Olet yrittänyt kaikkesi! Et tiedä, mitä olisit voinut tehdä toisin, koska oppikirjan mukaan olet mielestäsi suorittanut kaiken mahdollisen. Silti he antavat palautetta sanoin ja sanomatta, että olet epäonnistunut. Sinulla on tunne, että kohta saan luovuttaa avaimeni. Miten sitten pärjään? Lainat pitäsi maksaa, mutta jos joudun työttömäksi pian 50- vuotta täyttävänä, eivät työllistymismahdollisuuteni ole todellakaan loistavat.  Eivät lähellekään sitä luokkaa kuin itseäni parikymmentä vuotta nuoremmilla. Yöuneni menettäisin. Koko elämäni. Tarkoitukseni olla ja hengittää.

Viisikymmentä vuotta. Se tuntui lapsena aivan kauhean vanhalta iältä. Teryleenileninki päällä. Permanentti ja hiukset pesun jälkeen rullatut ja sitten kuivana kivasti ympyröillä. Siihen aikaan ei värjätty hiuksia. Ei ainakaan minun mummoni. Hän virkkasi ja kutoi. Kävi kyläilemässä. Hyväntuulinen ja iloisen puhelias. Sellainen oli minun 50-vuotias mummoni.
Linja-auton hänet meille tuodessa saimme ihania tuliaisia. Tikkareita ja herkkuja. Muistan häntä erittäin lämpimin ajatuksin.


Mutta minä ja viisikymmentä pitkää vuotta. Mihin aika on mennyt? Kuka sen varasti minulta?
Mitä minusta jää kun aikani jätän ? Onko lapsilleni minusta mitään perintöä?
Teryleeniä he eivät muista minusta, koska sitä ei ole ollut. Tikkareitakaan ei. Eikä permanenttia. Eikä omaa hiustenväriä. Harmaitahan nykyään peitellään milloin mitenkin ja kenen kulloinkin toimesta. Itselläni se toimitsija on ollut minä itte, mutta Luojalle kiitos, olen vihdoinkin, viisikymppisenä löytänyt oman luottokampaajan. Tosin hänkin tomii pääkaupungissa, joten elämyksen eteen on kiristettävä nyörejä.

Aika monta sellaista päivää löytyy lähihistoriasta, jolloin huomaan olevani edelleenkin pieni tyttö. Nuori nainen, joka kiukuttelee ja latelee omia juttujaan, joilla saa surun läheisten kasvoille. Mikään ei ole sen kurjempaa kuin havahtua jälleen siihen, ettei ole sittenkään kasvanut aikuiseksi. Sen jälkeen alkaa vertailla itseään nuorempiin ihmisiin itseään ja toteaa, että on jälkeenjäänyt.

Minun pitäisi kaiken järjen mukaan juuri olla se järkevin ja tahdikkain!
Mikä minä olen?

Olen mietiskellyt omaa elämääni ja käyttäytymistäni. Saattaisiko kenties, mahdollisesti olla mahdollista, että se järjetön tekeminen ja aikaansaamisen yrittäminen liittyisi jotenkin ikääni?
Menojalkaani ei vipota. Ne ajat ovat menneet. Perusasiat ovat erittäin onnellisessa ja kiitettävässä tilassa. Sen ihme kyllä, olen tiedostanut, ettei  mikään ole itsestäänselvää. Rakkautta on hoidettava. Onneksi saan pitää huolta omalta osaltani minulle maailman parhaimmasta ihmisestä. Hänen kanssaan on parasta minulle, mitä ikinä maan päällä voi olla.

Ehkä kriisi ilmenee ajatuksissani. Tarpeena työstää ihmisyyttäni kirjoittamalla.
Kouluaikana äidinkielen kirjoitustehtävät olivat ihan kivoja.
Nykyään kirjoittamisesta on ajoittain tullut jokin pakonomainen tarve. Tarve tuoda ulos itsensä. Että sinäkin tiedät mitä ajattelen. Että maailma  tietää että minäkin olen.
Sattumoisin elämäni sekunnit ja minuutit kuluvat yksin. Eläkeläinen vaan on, kun toiset ovat :)

Perilliseni mainitsi hiljattain, että haluanko hoitokotiin, jossa makaan paskavaipoissa liian kauan?
Siinä kohtaa hieman havahduin. Enhän minä ole vielä niin vanha. Ei ole vielä kalenterissani.

Itse asiassa minun mielestäni on aivan turhaa liikaa pohdiskella tulevaisuutta. Järkevä toki kannattaa olla. Itselläni on tässä kohtaa huomattavat määrät parannettavaa. Sairauteni toki saattaa olla osasyyllinen kärsimättömyyteni, joka ilmenee nykyhetkessäni.
Mutta toisaalta, eihän jahkailu ja pähkäilykään syö kuin itseäsi. Taidan olla aika reipas lähes viisikymppinen. Ainakin sisäinen olemukseni on villi ja vap(j)aa :)

Tsempit sinulle juuri siihen tilanteeseen missä olet.

Lainaan erästä vanhusta, joka totesi sairasvuoteeltaan hoitajalle että, "kaikkea vaan on ollut " :)
Näin se homma etenee.



Ei kommentteja: